Suomen Alfa-työn uranuurtaja Helena Lintinen on kokenut elämässään suuria luopumisia, mutta saanut myös uusia alkuja ja uusia ihania kokemuksia.
Seikkailunhaluiselle Helenalle asiat vain tuntuvat tapahtuneen. Hän avioitui nuorena Simo Lintisen kanssa ja he saivat pian neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Opiskeluvuosien jälkeen he asettuivat Tampereelle.
– Simon työ pastorina oli moniulotteista ja se vaikutti perheen elämään. Halusin, että lapsilla olisi jokin kiinteä piste, joten hoidin heitä kotona.
Helena koki elämän pastorin vaimona antoisaksi, mutta myös haastavaksi. Erityisesti toisten ääneen lausumattomat odotukset loivat haasteita, mutta Helena ei ottanut niistä paineita.
– Nautin kovasti niistä vuosista. Lasten hoidon lomassa opiskelin yliopistossa ja harrastin monia juttuja.
Vuonna 1991 Simo valittiin Suomen teologisen opiston rehtoriksi Santalaan ja perheelle löytyi koti Tammisaaresta. Parin vuoden kuluttua myös Helena päätyi opettajaksi kielilinjalle.
– Olen viihtynyt työssä opiskelijoiden parissa. Vuorovaikutus nuorten kanssa on kivaa.
Profetia rohkaisee
Vuonna 1995 Lintiset olivat mukana vetämässä pastoreille tutustumismatkan Englantiin. Eräässä seurakunnassa vieraita vastassa oli kirkkoherra Bruce Collins, joka kertoi päivän ohjelmasta. Iltapäivällä olisi hetki, jossa jokaista ryhmän jäsentä palveltaisiin profeetallisessa rukouksessa.
– Olin hyvin varauksellinen kaikkea sellaista kohtaan ja ajattelin, etten mielelläni altistu tuollaiselle.
Vuorollaan jokainen kutsuttiin paikalle. Helena kuunteli vierestä, kun Simolle profetoitiin ja se tuntui hänestä osuvan yllättävän hyvin kohdalleen.
– Kun vuoroni tuli, Bruce kertoi kokevansa, että minulla tulisi olemaan merkittävä rooli Suomen evankelioinnissa. Ajattelin, ettei se voi mitenkään pitää paikkaansa, introverttiluonteeni ei ikimaailmassa soveltuisi sellaiseen hommaan. Simo oli samaa mieltä.
Viimeisenä vierailukohteena oli Holy Trinity Brompton (HTB) -seurakunta, joka on Alfan koti. Eteisaulassa Helenan silmiin osui esitteet, joissa nuoret söivät yhdessä ja heillä tuntui olevan hyvä meininki. Niillä kutsuttiin ihmisiä mukaan Alfaan.
– Ajattelin, että jos Suomeen tulisi jotain tällaista, siinä voisinkin olla mukana. Tilanne meni kuitenkin ohi ja ajatuskin jäi taka-alalle.
Alfa rantautuu Suomeen
Jonkin ajan kuluttua Hannu Lahtinen soitti Helenalle ja kertoi, että heidän syliinsä on tipahtanut työkalu, joka heidän mielestään pitäisi ottaa käyttöön. Tehtävään tarvittaisiin koordinaattori. Rukouksessa oli koettu, että tehtävää pitäisi tarjota Helenalle.
– Lyhyen aikaa asiaa mietittyäni otin tehtävän vastaan. En ikimaailmassa olisi uskaltanut ottaa tehtävää vastaan, jos olisin tajunnut mitä kaikkea se tulisi sisältämään.
Ensimmäinen Alfa-koulutusviikonloppu järjestettiin vuonna 1996. Seuraavat 7–9 vuotta olivat Alfassa vahvaa pioneerivaihetta ja Helena vieraili paljon seurakunnissa. Vasta muutaman vuoden kuluttua Helena tajusi saadun profetian ja Alfa-työn yhteyden.
Puolison menetys
Suuri muutos Lintisten elämässä oli opiston muutto Tampereelle vuonna 2016. Lintiset ostivat Tampereen liepeiltä Mattilan tilan, jota alkoivat remontoida mieleisekseen.
Kesällä Simo koki usein tarvetta venytellä kylkeään. Siihen ei kiinnitetty suurta huomiota, olihan takana muutto ja remonttihommia. Alkusyksystä sängyssä venytellessään Simo huomasi kyljessään möykyn. Helena patisti varaamaan ajan lääkärille.
Jo ultrassa selvisi, että kyseessä olisi todennäköisesti haimasyöpä, joka oli levinnyt myös maksaan, eikä sille ollut enää mitään tehtävissä.
– Tiesin kyllä, mitä se tarkoittaisi. Halasimme, itkimme ja juttelimme. Olo oli epätodellisen raskas.
Marraskuun 1. päivänä 2016 Simo nukkui pois, vain muutama päivä syntymäpäivänsä jälkeen.
– Olen kiitollinen, että sain olla hänen rinnallaan viimeiset viikot ilman työvelvoitetta.
Kanadassa asuvat pojat, Tommi ja Eppu, pääsivät Suomeen isänsä hautajaisiin ja viipyivät peräti pari kuukautta.
– Siitä oli apua. Heidän läheisyytensä oli tärkeää samoin kuin tyttärieni. Kun he lähtivät, tuli hetkiä, jolloin olin aivan yksin. En ymmärtänyt, miten Jumala voi toimia niin.
– Onneksi ympärilläni oli kuitenkin ihmisiä, jotka vetivät minua ulospäin. Ilman heidän tukeaan en olisi selvinnyt.
Takaisin elämään
Vajaa vuosi Simon kuoleman jälkeen äitinsä kanssa kesän asunut Eppu sysäsi lopulta Helenan takaisin elämään. Helena oli selaillut netistä äkkilähtöjä Firenzeen ja ajatellut, että pieni reissu ennen töiden alkua tekisi hyvää. Äitinsä epäröintiä seurannut poika sanoi: ”Nyt vain painat nappia ja varaat sen matkan. Jos et uskalla ottaa tätä askelta, et uskalla ottaa seuraavaakaan.”
– Niin lähdin. Olin yksin koko viikon. Käveleskelin, nautin lämmöstä ja kauneudesta, istuskelin puistonpenkeillä ja kirjoitin.
– Se oli taitekohta elämässäni. Minusta alkoi tuntua, että pystyin hallitsemaan elämääni ja asiat olivat hyvin. Elämä tuntui mielekkäältä ja nautin siitä. Uskoin jälleen tulevaisuuteen. Lähdin syksyyn voimaantuneena ja itsenäisenä.
Vuoden aikana suru muutti muotoaan. Alkuun se oli raakaa ja sisäänsä sulkevaa. Pikkuhiljaa elämän värit, yhteiset hetket ja muistot astuivat tilalle. Raaka suru muuttui lempeäksi suruksi.
Rakkaus yllättää
Vuoden vaihteessa 2018 Erkki Karvala soitti Helenalle ja kysyi, voisiko tulla käymään. Helenaa pyyntö vähän ihmetytti. Seuraavan päivän oppituntien valmistelukin oli kesken, joten hän ajatteli kieltäytyä. Helena aavisteli kuitenkin, että Erkki haluaisi ehkä puhua surusta, jonka Satu-vaimon kuolema oli aiheuttanut — se oli heillä yhteistä — joten hän suostui.
– Juttelimme pitkän illan toisen menettämisestä ja surusta selviämisestä.
Surun yhdistämien ystävien tapaamiset jatkuivat.
– Tajusin pian, että hyvänen aika, olen rakastumassa ja tuokin taitaa olla rakastunut minuun, Helena muistelee hämmästystään.
Toukokuussa 2018 tuore pari vihittiin avioliittoon. Heidi-tytär nauroi äitinsä ja Erkin yhteisiä puuhia katsellessaan: ”Nyt ovat kaksi hätähousua löytäneet toisensa.”
Viimeisten vuosien kokemukset ovat opettaneet Helenalle paljon Jumalan hyvyydestä.
– Kun on kohdannut elämässään vaikeita asioita ja tuntuu, että elämä loppuu, Jumala on osoittanut voimansa. Se mitä olen saanut kokea, antaa paljon rohkeutta ja luottamusta elämään. Kärsimykseen — niin kauheaa kuin se onkin — kätkeytyy samalla jonkinlainen siunaus. Kauheuden sisältä löytyy jotain todella hienoa.
– Olen myös oppinut sen, että menneeseen ei voi palata, eikä tulevaisuutta vielä ole, on vain tämä hetki. On tärkeä oppia elämään tässä ja nyt.
Artikkeli on lyhennelmä Suomen Viikkolehden jutusta, lue koko juttu svl.fi >>
