Kirjoittanut
Kolumnisti Heli Karhumäki kirjoittaa tuoreessa Elämään-lehdessä (1/2014), että seurakunnan opetus, toiminta ja kielenkäyttö nojaavat heikkouteen ja kaikessa mennään vähäisimmän veljen ehdoilla.
– Tavoittaako voivotuspuhe hyvinvoivan seurakuntalaisen, Karhumäki kysyy.
– Jos elämän peruspilarit ovat kunnossa, ihminen voi hyvinkin olla läpikotaisin tyytyväinen ja kiitollinen. Onko silloinkin pakko piipittää? hän jatkaa.
Karhumäen mukaan ”tavistenkin” tilaisuuksiin kutsutaan seurakunnissa vetoamalla ihmisen oletettuun kärsimykseen.
– Tarjolla on voimaa väsyneelle ja toivoa tyhjään sydämeen. Jeesus on lähellä murtuneita ja päähän potkittuja. Jumala kohtaa meidät pohjalla. Armo laskeutuu pimeimpäänkin syvyyteen. Jumala löytyy kriisissä.
– Tarvitseeko ulkoisen menestyksen aina herättää hurskas huoli, että henkilön sisin onkin tyhjä? kysyy Karhumäki.
– Onko oltava särkynyt ruoko ja murtunut ruukku, ennen kuin Jumala kohtaa hänet? Eikö Jumala olekaan lähellä jokaista?
Karhumäki katsoo, että Jesajan kirjan luku 58 on ”piristävä piikki valitusretoriikkaan”.
– Profeetta on saanut tarpeekseen hurskaasta voivottelusta eikä siedä sellaista edes paaston aikana. ”Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi?” Karhumäki siteeraa.
– Kestääkö kitsas sydämemme sen, että joku palvelee piipittämättä, loistaa Jumalan valtakunnan talkoolaisena eikä edes häpeile ainaista reippauttaan? hän haastaa.
