Kirjoittanut
Vuonna 2015 eduskuntaan valittujen kansanedustajien joukossa on useita helluntailaisia. Sata vuotta sitten helluntailiikkeessä pidätyttiin kaikesta puoluepoliittisesta vaikuttamisesta.
Teksti Jouko Ruohomäki
Helluntailiikkeen poliittinen pidättyvyys juontanee juurensa saarnaaja Pekka Brofeldtista, joka liittyi liikkeeseen sen ensi hetkillä. Hän oli entinen perustuslaillinen vaikuttaja, jonka Bobrikovin hallinto oli karkottanut maanpakoon vuonna 1903. Pakolaisuusaikana hän koki uskonnollisen murroksen ja omaksui samalla kielteisen asenteen kaikkeen puoluepoliittiseen vaikuttamiseen.
Suomeen palattuaan Brofeldt toimi aluksi Kotimaa-lehden päätoimittajana. Kun helluntaiherätys rantautui Suomeen, hänestä tuli perustamansa lehden Toivon Tähden välityksellä uuden herätysliikkeen mielipidevaikuttaja. Monet alkuajan helluntailaiset omaksuivatkin Brofeldtin politiikasta varoittavan linjan.
Ilmeisesti Brofeldtin kanta vaikutti myös 1909 valtiopäiville valittuun sosiaalidemokraattisen puolueen edustajaanJuho Etelämäkeen, sillä liityttyään helluntailaisiin hän erosi 1913 kansanedustajan tehtävästä ja puolueesta. Poliittinen pidättyminen ei sinänsä ollut leimallista helluntailaisuudelle, sillä esimerkiksi Ruotsin ja Norjan helluntailiikkeissä politiikkaan osallistumista ei vieroksuttu.
Joulukuussa 1917 Toivon Tähdessä julkaisemassaan kirjoituksessaan ”Yläpuolella puolueita” Brofelt toisti vanhan kantansa. Hän varoitti lukijoita sekaantumasta ”tämän maailman kapina- ja valtaliittoihin tai muihin semmoisiin suojeluskuntiin”.
Sisällissodan jälkeen helluntaiherätyksessä jatkettiin poliittisen pidättyvyyden linjalla. Sen uskottiin varjelevan yhteisöä riidoilta, sillä seurakuntiin oli liittynyt sekä entisiä vasemmistolaisia että oikeistolaisia.
Puoluepoliittista pidättyvyyttä kannatti muiden muassa Helsingin Saalem-seurakunnan johtaja Eino Manninen, joka näki sen välttämättömänä liikkeen yhtenäisyyden kannalta. Vuonna 1930 hän kirjoitti liikkeen äänenkannattajassa Ristin Voitossa: ”Tosikristillisyyden tarkoituksena on saattaa yhtä hyvin jyrkin vasemmistolainen kuin äärimmäisen kiihkeä oikeistolainen ja kaikki siltä väliltä samasta pelastuksen ovesta sisälle.”
Osallistuminen on yksityisasia
Sotavuodet vaikuttivat Eino Mannisen poliittisen kannan muuttumiseen. Vuonna 1945 hän jopa suostui eduskuntaehdokkaaksi. Puolustaakseen muuttunutta näkemystään Manninen julkaisi samana vuonna kirjan Vapaa kristillisyys ja eduskuntavaalit. Siinä hän totesi, että tuskin mikään kansanryhmä oli siinä määrin pysynyt poissa vaaleista kuin vapaat kristilliset piirit. Yhdeksi syyksi hän näki puoluetaistelut ja toisten mustaamisen.
Mannisen mielestä oli kuitenkin aika jättää yhteiskuntaa pakoileva ja passiivinen asenne. Helluntailaiset olivat aiemmin vedonneet siihen, ettei uskovalla ollut mitään yhteistä uskosta osattoman kanssa. Nyt Manninen selitti, että tosiasiassa yhteisiä asioita oli paljon: esimerkiksi synnyinmaa, esivalta, lait, asuinpaikat sekä koko käytännöllinen elämä töineen ja toimineen.
Mannisen edustajaehdokkuus nosti voimakkaan reaktion poliittiseen pidättyvyyteen tottuneessa helluntailiikkeessä. Niinpä 31 seurakuntien johtajaa ja saarnaajaa julkaisi Ristin Voitossa helmikuussa 1945 julkilausuman, jonka allekirjoittajat halusivat herätysliikkeen pysyvän kaiken puoluepoliittisen toiminnan ulkopuolella. Manninen oli heidän mielestään toiminut vaaliasiassa yksityishenkilönä. Hänen ehdokkuutensa aiheutti Saalem-seurakunnassa hajaantumisen, joka johti huhtikuussa 1945 uuden seurakunnan, Siionin, perustamiseen.
Seuraavan vuosikymmenen lopulla halukkuus politiikkaan osallistumiseen nousi jälleen pintaan helluntailaisten keskuudessa. Asiasta keskusteltiin Tampereella vuonna 1959 pidetyillä saarnaajien neuvottelupäivillä, jolloin päätettiin pysyä entisellä kannalla. Seurakunnat ja vaaleihin osallistuminen tuli toisin sanoen pitää erossa toisistaan. Äänestämisestä sitä vastoin kirjattiin, että se oli kunkin oma henkilökohtainen omantunnonkysymys.
Kun vuoden 1962 eduskuntavaalit alkoivat lähestyä, Eino Mannista pyydettiin jälleen ehdokkaaksi, mutta aiemmasta yrityksestä viisastuneena hän kieltäytyi. Osallistumisesta puoluepolitiikkaan keskusteltiin jälleen samana vuonna pidetyillä saarnaajien neuvottelupäivillä. Kokouksen julkilausumassa pysyttiin aiemmassa kannassa, että herätysliikkeenä helluntailaisten tuli pidättyä aktiivisesta puoluepolitiikasta.
Kristillisten arvojen puolustajat politiikkaan
Eduskunnan lainsäädäntötyössä varsinkin 1970-luvulla enenevässä määrin ilmenneet kristillisten arvojen vastaiset tavoitteet herättivät monet helluntailiikkeen jäsenet ilmaisemaan halunsa osallistua aktiivisesti puoluepolitiikkaan. Tämä nosti jälleen tarpeen tarkistaa helluntaiherätyksen linjaa, ja asiasta keskusteltiin Jyväskylässä 1972 pidetyillä saarnaajien talvipäivillä.
Tällä kertaa kokouksen kanta ei enää ollut täysin yksimielinen. Saarnaajat korostivat kuitenkin jälleen, ettei seurakuntien tullut puuttua politiikkaan eikä antautua minkään puolueen kannattajaksi. Myöskään sananjulistajien ja vanhimmistojen jäsenten ei tullut lähteä julkisesti poliittiseen toimintaan.
Vastoin tätä kannanottoa Helsingin Saalem-seurakunnan vanhimmistoon kuulunut professori Ilmari Helimäki lähti mukaan kunnallispolitiikkaan. Hänet valittiin 1973 varaedustajaksi Helsingin kaupunginvaltuustoon Suomen kristillisen liiton riveistä.
Pari vuotta myöhemmin pidetyissä eduskuntavaaleissa Hämeen eteläisestä vaalipiiristä nousi eduskuntaan ensimmäinen helluntailainen kansanedustaja. Hän oli lääkäri Ulla Järvilehto, joka tuli tunnetuksi muun muassa voimakkaana abortin vastustajana. Helluntaiherätyksen äänenkannattaja Ristin Voitto vaikeni kuitenkin hänen ehdokkuudestaan ja kansanedustajantehtävästään.
Ristin Voiton vaikeneminen loppuu
Vuonna 1987 Suomen kristillisen liiton listoilta nousi eduskuntaan toinen helluntailainen, Toimi KankaanniemiKeski-Suomesta. Ristin Voitto ei esitellyt eikä kommentoinut hänenkään valintaansa millään tavalla.
Helluntailaisten suhtautuminen politiikkaan alkoi kuitenkin muuttua myönteisemmäksi 1990-luvulla. Tähän vaikutti todennäköisesti Kankaanniemen valinta Ahon hallituksen kehitysyhteistyöministeriksi vuonna 1991. Ristin Voittoesitteli ministeri Kankaanniemen toukokuussa. Kesäkuussa hän kirjoitti lehteen muun muassa, ettei yhteiskuntaan saanut suhtautua kielteisesti, vaikka menneinä vuosikymmeninä suhde yhteiskuntaan olikin nähty mustavalkoisena, koska yhteiskunta oli ollut jyrkästi jakautunut. Nyt tilanne oli toinen, sillä yhteiskunnallinen kahtiajako perinteisessä mielessä oli hävinnyt.
Neljä vuotta myöhemmin pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen lehden päätoimittaja totesi lyhyessä kirjoituksessaan muun muassa: ”Tämä esivalta on nyt valittu vapailla kansanvaaleilla. Vaalin tulokseen emme Ristin Voitossa ota kantaa, koska emme ennen vaalejakaan halunneet puuttua puoluepolitiikkaan, mutta yhtä pyydämme helluntaikansalta: rukoilkaa uuden eduskunnan puolesta.”
Helluntailaisia avoimesti mukaan politiikkaan
Uudelle vuosituhannelle tultaessa helluntailaisten suhde politiikkaan muuttui radikaalisti. Saarnaajien kokoontumisissa ei enää keskusteltu eikä päätetty yhteisistä politiikkalinjauksista. Seurakuntien työntekijöitä osallistui vaaleihin avoimin poliittisin tunnuksin. Myös Ristin Voitossa vuoden 2003 vaalit tuotiin näkyvästi esille.
Vuonna 2009 helluntailainen Sari Essayah, entinen kilpakävelyn maailmanmestari, valittiin Euroopan parlamenttiin. Vuonna 2015 hänet valittiin uudelleen eduskuntaan ja samana vuonna kristillisdemokraattisen puolueen (entisen kristillisen liiton) puheenjohtajaksi.
Helsingin Sanomien (17.5.2015) mukaan nykyisessä eduskunnassa on viisi helluntailaistaustaista edustajaa. Heistä kolme kuuluu perussuomalaisiin, yksi kristillisdemokraatteihin ja yksi sosiaalidemokraatteihin.
Vaalien edellä Ristin Voiton päätoimittaja Leevi Launonen oli kannustanut lukijoita: ”Yhteiskunnallinen aktivoituminen on monessa suhteessa myönteinen asia. Seurakunnan ja politiikan perustehtävät on kuitenkin syytä pitää kirkkaasti erillään.”
*
Teksti on aiemmin julkaistu teologia.fi-sivustolla.
Kirjoittaja Jouko Ruohomäki, TT, opetusneuvos, on eläkkeellä helluntailiikkeen Iso Kirja -opiston apulaisrehtorin tehtävästä. Hänen vuonna 2014 ilmestynyt väitöskirjansa käsittelee Suomen helluntailiikkeen syntyä, leviämistä ja yhteisönmuodostusta vuosina 1907–1922.
