Kirjoittanut
Suomen helluntaiherätyksen historiasta valmistui uraauurtava väitöstutkimus Itä-Suomen yliopistossa. Jouko Ruohomäen tutkimuksessa selvisi esimerkiksi, että helluntailiike levisi 1900-luvun alussa Suomessa nopeasti ja sen alkuvaiheisiin vaikutti merkittävästi niin sanottu skutnabbilaisuus, vapaakirkollisista vuosisadan vaihteessa eronnut uskonliike.
Tutkimuksen ohjaajan, kirkkohistorian professorin Hannu Mustakallion mukaan Ruohomäen tutkimus on merkki siitä, että helluntailiike on avoin omien juuriensa tieteelliseen tarkasteluun. Tieteellistä tutkimusta helluntaiherätyksen historiasta on vähän, ja tutkimuksen vähäisyys koskee helluntailaisuuden lisäksi kaikkia vapaakristillisiä yhteisöjä. Niitä on tutkittu paljon vähemmän kuin esimerkiksi luterilaisen kirkon herätysliikkeitä.
Helluntailaisuuden juuret ovat kiharaisemmat ja moniulotteisemmat kuin on luultu, liikkeen sanoma sai Suomessa huomattavaa vastakaikua jo ennen norjalaisen helluntaipioneerin Thomas B. Barrattin vierailua vuonna 1911, ja liike levisi maantieteellisesti tarkasteltuna hyvin nopeasti.
Muun muassa nämä asiat käyvät ilmi helluntaivaikuttaja Jouko Ruohomäen kirkkohistorian alaan kuuluvasta väitöstutkimuksesta. Ruohomäen väitöskirja Suomen helluntailiikkeen synty, leviäminen ja yhteisönmuodostus 1907-1922 tarkastettiin Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa toukokuun alussa.
Ruohomäen ohjaajana toimineen kirkkohistorian professorin Hannu Mustakallion mukaan väitös antaa vahvan pohjan tulevalle helluntailaisuuden tutkimukselle.
– Väitöskirja on uraauurtava perustutkimus. Uskon, että siitä tulee klassikko, johon myöhempien helluntailaisuuden tutkijoiden täytyy palata.
Mustakallio näkee tutkimuksen yhtenä esimerkkinä herätysliikkeen avautumisesta omien juuriensa tieteelliseen tarkasteluun.
– On ansiokasta, että tutkimustyössä ovat mukana liikkeen omat voimat ja että sitä tehdään normaalin historiantutkimuksen perussääntöjen mukaan eikä esimerkiksi lähdetä ”hengellistämään” asioita.
Pengottavaa riittää
Aiemmin helluntailaisuuden historiaa on tutkittu suomalaisessa tiedeyhteisössä vähän, ja sama koskee käytännössä kaikkia muitakin vapaakristillisiä yhteisöjä. Kontrasti on voimakas esimerkiksi luterilaisiin herätysliikkeisiin verrattuna.
Ensimmäinen tutkimus Suomen helluntailiikkeestä julkaistiin jo 1935, mutta sitten tuli pitkä tauko.
– 1970-luvulla uskontotieteilijä Nils G. Holm tutki helluntailaisuutta, ja sen jälkeen helluntailiikkeen naisten asemaa on tutkittu sosiologisesta näkökulmasta. 1980-luvulla ilmestyi Juha Sepon väitöskirja, joka käsitteli eräitä uskonnollisia vähemmistöyhteisöjä 1920-luvulle saakka. Muuten mitään merkittävämpää akateemista tutkimusta ei ole tehty esimerkiksi Vapaakirkosta, baptistiliikkeestä tai Pelastusarmeijasta, Mustakallio luettelee.
– Paljon riittää siis vielä tutkittavaa.
Yhdestoista hetki
Jouko Ruohomäki etsi tiedonmurusia arkistojen uumenista Suomesta, Norjasta ja Yhdysvalloista. Tutkimusaineistosta suuri osa oli niin sanottua muistitietohistoriaa – esimerkiksi lehtijuttuja ja kirjeitä – sillä virallisia lähteitä kuten kokouspöytäkirjoja ei liikkeen varhaisvaiheista ole juuri jäänyt.
Ruohomäen mukaan hänen tutkimuksensa valmistuikin ”yhdennellätoista hetkellä”; alkuvuosikymmenten silminnäkijät alkavat olla harvassa, eivätkä perikunnat aina osaa arvioida jäämistöjen historiallista arvoa.
Eräs tutkijan itsensä yllättänyt löytö oli niin sanottujen skutnabbilaisten merkittävä vaikutus Suomen helluntailiikkeen muotoutumiseen. Liikkeelle nimen antanut Akseli Skutnabb johti vapaakirkollisista vuonna 1900 eronnutta ryhmää.
– Skutnabbilaisuuden vaikutus oli uusi löytö. Skutnabbilaiset olivat muun muassa kutsumassa Barrattia Suomeen yhdessä narvalais-lestadiolaisten kanssa, ja skuttnabbilaiset järjestivät Barrattin kokoukset Tampereella ja Viipurissa. Heitä oli toista tuhatta, ja he olivat hyvin vahvasti kaikkea organisoitumista vastaan. Päättelen, että helluntailiikkeen alkuajan organisoitumisvastaisuus oli vahvasti skutnabbilaisuuden vaikutusta. Helluntaipioneerien mielestä Pyhän Hengen kasteen ja armolahjojen vaaliminen oli tärkeämpää kuin organisaation kehittäminen.
Jouko Ruohomäellä on entuudestaan teologian tutkinnot Yhdysvalloista ja Belgiasta.
Muun muassa helluntaiherätyksen raamattuopiston Ison Kirjan apulaisrehtorina toiminut Ruohomäki aloitti väitöstutkimuksen valmistelun jo vuosituhannen taitteessa. Tutkimustyön välitilinpäätöksenä ilmestyi vuonna 2009 karismaattisuuden historiasta kertova yleisteos Karismaattisuuden kutsu (Aikamedia).
Helluntailiikkeen historiaa käsittelevistä, tiedeyhteisön ulkopuolella ilmestyneistä töistä laajimpia ovat 1994 julkaistu Lauri K. Ahosen Suomen helluntaiherätyksen historia (Päivä), 2012 ilmestynyt Ristin Voitto -lehden satavuotishistoriikki Yhteyttä sadan vuoden ajan sekä Samuel Ruohomäen kirjoittama Suomen helluntaiseurakuntien lähetystyö 1912–2012 (Aikamedia, 2013). Monet helluntaiseurakunnat ovat myös julkaisseet omia historiikkejaan.
