Kirjoittanut
Inkeriläisten ensimmäisestä muutosta Suomeen on kulunut 70 vuotta. Itämeren pohjukassa elävä suomalaisheimo joutui kokemaan kovia sodan jaloissa.
Maailmasota riehuu 1943. Inkerinmaa palaa. Saksalaiset evakuoivat Suomeen 60 000 inkeriläistä. Puna-armeijan valvomilta alueilta karkotetaan 25 000 inkeriläistä Siperiaan. Käytännössä koko Inkerinmaa tyhjeni asukkaista.
70 vuotta on kulunut. Mirjami Savolainen liikkuu pirteän tuntuisena rollaattorilla Salon keskustassa. Hän on yksi niistä inkeriläisistä, jotka tulivat vuonna 1995 takaisin Suomeen – samoille seuduille kuin sota-aikana.
Koko perhe leirille
– Kotikyläämme Inkerissä isännöivät välillä venäläiset, välillä saksalaiset, Savolainen muistelee.
Kuolleita lojui teillä ja pelloilla. Haavoittuneet huusivat ja pyysivät siirtämään heitä piiloon.
– Kun saksalaiset sotilaat valtasivat kotimme, asuimme saunan alle kaivetussa kuopassa.
Perheen isä oli jossain rintamalla kokkina. Inkeriläisille miehille ei asetta annettu.
Perhe kuljetettiin tavaravaunussa Narvaan ja sieltä Kloogan leirille.
– Mielessäni on edelleen laihat kasvot ja piikkilangat, Vihtori Virolainen muistelee.
Vihtorin isosisko Lilja kertoo, että leirissä oli paljon vangittuja juutalaisia.
– Muistan tummatukkaisen juutalaisnaisen. Hän katsoi hetken minua ja ojensi sitten kätensä piikkilanka-aidan välistä. Vartija tuli ja hätisti meidät kauemmas.
Kun suomalaisten rintama eteni jatkosodassa kauas itään, alkoivat inkeriläisten evakuoinnit laivoilla Suomeen. Hangon satamasta väkeä kuljetettiin eri puolille maata.
Inkeriläisiä tuli uskoon Suomessa
Inkeriläisten tulo muutti monen helluntaiseurakunnankin elämää.
– Herramme Tulee -laulukirjoja ei riittänyt kaikille. Sunnuntaisin oli pyhäkoulu, jonne suuri osa inkeriläisistä lapsista riensi, Vihtori Virolainen muistelee.
Inkeriläiset majoitettiin kylän kansakouluun ja työväentaloon. Osa heistä sai työpaikan kylän rautaruukista. Useimpien inkeriläisten omaksuma, harras uskonnollisuus muuttui henkilökohtaisen uskon tuomaan iloon.
Hangon vastaanottoleiristä inkeriläiset, jotka olivat lähinnä naisia, lapsia ja vanhuksia, siirrettiin eri puolilla maata oleviin karanteenileireihin. Sodanajan erikoisuus oli Salon kauppalan keskuksessa olleen Betania-rukoushuoneen käyttö karanteenipaikkana.
Tulijat joutuivat olemaan 3-5 viikkoa leirillä kunnes sijoituspaikkakunta löytyi. Tulijat ja heidän vaatteensa desinfioitiin kulkutautien ehkäisemiseksi.
Useimpien tavarat olivat isoissa pusseissa, jotka tehtiin lakanakankaasta sitomalla nurkat yhteen. Betanian leiriläiset olivat verkkoaidalla eristetty muista tontilla liikkuvista.
Takaisin, mutta ei kotiin
Inkeriläisten karanteenileiri toimi rukoushuoneessa muutamia kuukausia. Pyhäkoulunopettaja Salme Kunnas muistaa, kuinka seurakuntalaiset yrittivät kaikin keinoin auttaa inkeriläisiä. Bror Elvfing muistelee, että pakolaiset söivät muun muassa nokkosia.
Syksyllä 1944 Suomesta palautettiin 55 000 inkeriläispakolaista Neuvostoliittoon. He eivät päässeet kuitenkaan kotiseudulleen, vaan heidät asutettiin Venäjälle sisämaahan.
– Meidät vietiin Jaroslavin alueelle. Kylä oli tyhjä, kolkko ja autioitunut, Mirjami Savolainen kertoo.
Inkeriläiset saivat asettua vanhoille kotiseuduilleen vasta 1950-luvulla. Savolainen muutti myöhemmin Pietariin.
Presidentti Mauno Koivisto totesi vuonna 1990, että inkeriläisiin tulee suhtautua paluumuuttajina. Suomeen siirtyikin parissa kymmenessä vuodessa 35 000 inkerinsuomalaista.
– Harkitsin asiaa pitkään ja ystäväni auttoivat tarvittavien lupien saamiseksi, Mirjami Savolainen kertoo.
– Salossa ei ollut enää jäljellä tuttavia. Nyt minulla on kuitenkin paljon uusia inkeriläisiä ja suomalaisia ystäviä.
Paluumuutto Suomeen lopetettiin pari vuotta sitten. Muutto-oikeus päättyy lopullisesti vuonna 2016.
