Kirjoittanut
Kristittynä henkisyyden pinnalla olon voi nähdä joko uhkana tai mahdollisuutena. Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Ketola pitää sitä jälkimmäisenä, koska kaiken taustalla on ihmisen etsintä.
Kirkon tutkimuskeskus on aitiopaikka tarkastella uskonnollisia muutoksia yhteiskunnassa, näkee filosofian tohtori Kimmo Ketola. Hän on jo kymmenen vuotta työskennellyt Kirkon tutkimuskeskuksella ja toimii tällä hetkellä sen johtajan Hanna Salomäen viransijaisena.
Ketola on havainnut, että katsomuksellisen tarjonnan määrä on moninaistunut viime vuosina. Monia erilaisia virikkeitä löytää niin kirjakaupoista kuin kursseilta ja tapahtumistakin. Henkisyys haastaa perinteistä, kristinuskon hengellisyyttä.
Ketolan mukaan sen voi kuitenkin nähdä myös mahdollisuutena. Kristillisten yhteisöjen tulee vain löytää kieli ja tapa tuoda esiin omaa spiritualiteettiaan niin, että se aukenee nykypäivän etsijälle.
– Pitää pystyä sanoittamaan se sellaisilla käsitteillä, että ihmiset näkevät, millä lailla se on rinnasteinen muille vaihtoehdoille. Miksi se on erityistä.
Hän painottaa, että monilla on stereotyyppinen käsitys kirkosta ja kristinuskosta. He luulevat, että kyse on vain jäsenyydestä yhteisössä ja oppeihin sitoutumisesta.
– Kristinuskon täytyy nousta ruohonjuuritasolta. Tuomasmessu on esimerkki tällaisesta. On porukka, joka on luonut jotain yhdessä ruohonjuuritason innostuksesta käsin. Messukokeiluja on nähty eri puolilla maailmaa, ja suomalaiset ovat olleet tässä rohkeita.
Haasteena Ketola pitää sitä, miten pystytään tuomaan ilmi, ettei hengellisyys ole ainoastaan yksilön oma asia, joka on irrallaan yhteisöllisyydestä.
– Kristinuskon spiritualiteetti voisi tuoda vahvemmin esille myös yhteiskunnallista ulottuvuutta. Luterilaisen perinteen ja kristinuskon vahvuus on yhteiskunnallinen särmä. Kyseessä ei ole vain yksilön pelastususkonto, vaan mukana on lähimmäisen rakkauden ulottuvuus.
Ketola viittaa tutkimuksiin, jotka todentavat, että ihmiset arvostavat ja vaativat kirkolta heikommassa asemassa olevien puolestapuhumista ja kärsimykseen tarttumista. Moni kuuluu kirkkoon yhä siksi, että kirkko auttaa heikko-osaisia.
– Se ei ole vain kirkon oheistuote, vaan olennainen osa sanomaa. Tämä on mielestäni vahvuus ja voimatekijä, joka on alikäytetty.
