Taideteollisesta korkeakoulusta kuvaajaksi valmistunut Jussi Valkeajoki päätti lopettaa elo- ja valokuvaamisen. Se kutsumus ei kantanut sen enempää kuin lähetyskutsukaan. Uskon varassa tehdyn hypyn jälkeen tuntui, että kaikki tiet olivat tukossa.
Kuinka kimurantti ja kutsumusta koetteleva voi omaa paikkaansa elämässä etsivän kristityn tie toisinaan ollakaan?
Jussi Valkeajoki oli tästä autuaan tietämätön kokiessaan Hämeenkyrön seurakunnan rippileirillä hengellisen herätyksen. Kesäteologi Erkki Jokisen ja isosten lämpö ja ihmisläheisyys tekivät häneen syvän vaikutuksen.
Riparin jälkeen Jussi jatkoi seurakunnan toiminnassa ja pystytti bändin.
– Hyväksyvässä ilmapiirissä jokainen nuori otettiin vastaan sellaisenaan. Saimme kokeilla erilaisia asioita ja toteuttaa itseämme. Ei tarvinnut pelätä paheksuntaa tai vihan uhkaa, Valkeajoki muistelee lämmöllä.
Yläasteella elämään tuli uskon lisäksi toinenkin iso ilon aihe: taide. Kuvaamataidon opettaja huomasi nuorukaisen visuaalisen lahjakkuuden ja antoi käyttöön järjestelmäkameran, kaitafilmikameran ja filmiä.
Innostus kasvoi, kun Spede osti Jussilta animaatiofilmin 1 200 markalla ja se esitettiin televisiossa.
Savuisten kuppiloiden kulttuuri ei kutsu
Uravalinta tuntui tovin selvältä, kun Jussi Valkeajoki pääsi Taideteollisen korkeakoulun kuvaajalinjalle, jonne otetaan yleensä vain kaksi uutta oppilasta vuosittain.
– Mutta en nauttinut yhtään opiskelusta. Tarvitsen rohkaisevan ilmapiirin, hän kertoo.
Oppilas koki jäävänsä yksin ja ulos kunnon tuotantojen tekemisestä. Kun hän sai valmiiksi videon, sitä ei koskaan käyty läpi kenenkään opettajan kanssa.
– Minulla ei ollut kiinnostusta omituisiin opiskelijaelokuviin, joita suunniteltiin iltamyöhään savuisissa kuppiloissa. Opiskelijoiden ja opettajien todellinen vuorovaikutus tapahtui baareissa. En viihtynyt niissä illanvietoissa, enkä osannut mennä mukaan piireihin.
Ne oppilaat, jotka eivät olleet päässeet tositöihin, pitkittivät valmistumistaan, koska ensin kannatti päästä sisään alalle. Vanhoissa opiskelijoissa oli vähän alkoholisoituneita ja surullisia näkyjä.
– Minä halusin koulusta pian pois ja valmistuin vuosikurssini ensimmäisenä. Minulla ei ollut enää mitään vetoa elokuva-alalle, enkä halunnut jäädä itkemään koulun nurkkaan. En nähnyt alalla mitään kiinnostavia teitä tai avoimia ovia.
Lue koko haastattelu tämän viikon Sana-lehdestä
