Kirjoittanut
Kristinuskon painopisteen siirtyessä kohti etelää myös lähetystyön tavat ja periaatteet ovat hiljalleen muuttuneet. Globaalista pohjoisesta tehdään yhä enemmän asiantuntijatyötä ja ”eturintamassa” ovat paikalliset.
Kun Tiinamari Higham perheineen saapui vuonna 2011 lähetysasemalle Australian aboriginaalien reservaattiin, hänellä oli selvät ajatukset työn periaatteista: suomalais-uusiseelantilainen perhe tulisi tukemaan evankeliointityötä, ei kantamaan yksin vastuuta tai pelastamaan ketään.
Lähetysasema oli kuitenkin vanha ja asenteet perinteiset. Tiinamari ja Peter Highamilta odotettiin perinteistä länsimaisen lähetin roolia, jossa valkoisen miehen taakka kulkee aina selkärepussa.
– Meitä turhautti se, miten riippuvaisia paikalliset olivat ulkomaalaisista. Mutta kyllä me ruokimmekin sitä. Kun sunnuntaina meni kirkkoon ja huomasi, ettei kukaan ollut valmistanut saarnaa, niin meikäläisethän nousivat esiin, Higham kertoo.
Asenne oli oikea, mutta taitoa ei aina ollut, hän sanoo, eikä myöskään muutokselle suopeaa yhteisöä.
Riippuvuus länsimaista on este kasvulle
Lähetystyön murroksella tai muutoksella tarkoitetaan paitsi maantieteellisiä muutoksia, myös näkökulman vaihtamista. Kristinuskon painopiste on siirtynyt yhä enemmän kohti etelää ja vanhoista lähetystyön kohteista on alkanut tulla lähettäjiä. Samaan kehityskulkuun kuuluu yleensä se, että ruohonjuuritason lähetystyö on yhä enemmän paikallisten käsissä, kun taas muualta tulevat lähetit ovat pikemminkin asiantuntijatyössä ja kouluttajina.
Riippuvuudesta on puhunut myös esimerkiksi Wycliffe Global Alliancen entinen toiminnanjohtaja Kirk Franklin. Franklinin mukaan suurin este sille, että globaalin etelän maat ottaisivat enemmän vastuuta lähetystyöstä, on siirtomaa-ajoilta periytyvä riippuvuus länsimaista.
Se, että ulkomaalainen lähetystyöntekijä ottaa vastuun paikallisseurakunnan pyörittämisestä, ei ole selvä merkki ylemmyydentuntoisesta asenteesta. Taustalla voi olla koko joukko hyvää tahtoa. Ikävimmillään se kuitenkin synnyttää passiivisia seurakuntia, jotka eivät kestä eivätkä kanna hedelmää.
– Paikalliset voivat olla aivan kädet sidottuja, Tiinamari Higham toteaa.
Jos taloudellinen apu tulee ulkomailta ja sen odotetaan tulevan jatkossakin, paikallinen työ kuihtuu. Jos seurakunnissa totutaan odottamaan ulkomaalaisen pastorin vahvaa ohjausta, eivät paikalliset kristityt rohkaistu tekemään päätöksiä.
– Eikä kukaan ulkomaalainen, vaikka olisi asunut kuinka pitkään maassa, voi täysin ymmärtää kulttuuria. Monissa maissa on syntynyt synkretismiä: kun lähetystyöntekijät ovat tulleet ja sanoneet, että näin ollaan ja tehdään, niin paikalliset uskomukset vain painuvat pinnan alle eivätkä ihmiset pysty kasvamaan hengellisesti vahvoiksi.
Esimerkkinä harmittomammasta sivuvaikutuksesta oli australialaisen reservaattiseurakunnan jumalanpalveluskäytäntö. Perinteisesti paikallisiin tapoihin kuuluisi istua puun alla, joten Highamit olivat ehdottaneet seurakunnan kokoontumista illalla puiden katveessa. Mutta tuontitavarana oli tullut käytäntö kokoontua sunnuntaina kirkkoon kello kymmenen, joten tapa ei enää ottanut muuttuakseen.
– Kun lähetysasemaa perustettiin, ei kontekstualisointi vielä ollut vallalla.
Lähetystyössä ja -kohteissa on kuitenkin erilaisia vaiheita, ja joskus lyhytkestoinen riippuvuussuhde kuuluu asiaan, Higham lisää. Jos evankeliumia kerrotaan saavuttamattomalle kansanryhmälle, aluksi paikalliset todennäköisesti ovat muualta tulleen opetuksen varassa. Siitä pitäisi kuitenkin edetä tasaveroiseen yhteistyöhön paikallisten kanssa, ja lopulta toiminnan tulisi olla heidän käsissään.
– Länsimaalaisia tarvitaan vielä ehdottomasti, eikä heidän läsnäoloaan voi missään tapauksessa tilannetta tuntematta määritellä turhaksi tai riippuvuutta ylläpitäväksi.
Strategiaa sääntöjen sijaan
Ihannetilanne olisi siis se, että paikalliset kristityt ottaisivat vastuun toiminnasta niin, että se jatkuisi vielä pitkään lähetystyöntekijän jo lähdettyä. Aina se ei tietenkään ole mahdollista.
Esimerkiksi aboriginaalikristittyjä ei Highamien työalueella yksinkertaisesti ollut riittävän montaa, että seurakuntaan olisi saatu paikallinen työvoima.
Niinpä sen sijaan, että saneltaisiin yksioikoisia sääntöjä siitä, kuka saa tehdä työtä ja missä, Tiinamari Higham puhuisi mieluummin olosuhteisiin nähden parhaasta strategiasta evankeliumin levittämiseksi.
– Joskus on strategisesti viisaampaa, että olen asiantuntijatehtävissä jossain maassa. Mutta jos on tarvetta ja minulla on taitoja ruohonjuuritason työhön, silloin minun kuuluu tehdä sitä.
Pioneerejakin kaivataan yhä
Ghanassa Highamit työskentelivät pääkaupungissa Accrassa, jossa on jo valmiiksi valtavasti kristittyjä, kun taas maan pohjoisosissa on vielä 19 saavuttamatonta kansanryhmää. Lähetteinä he olisivat voineet mennä jonkin kansanryhmän pariin, mutta he pitivät strategisesti viisaampana varustaa Accrassa paikallisia kristittyjä viemään evankeliumia pohjoiseen.
– Jos olisin itse lähtenyt pohjoiseen, en olisi pystynyt tavoittamaan heitä. Nykyään puhutaan naapurikansojen tärkeydestä: ihmiset, joilla on vain vähän kulttuurista, maantieteellistä ja ekonomista etäisyyttä, ovat parhaita saavuttamaan toinen toisiaan.
Tästä esimerkkinä olivat papuauusiguinealaiset lähetystyöntekijäkollegat, jotka tulivat työhön australialaiseen reservaattiin. He osoittautuivat hyvin tehokkaiksi läheteiksi aboriginaalien keskuudessa.
– Heidän kulttuurinsa oli lähellä aboriginaalien kulttuuria, heidät hyväksyttiin ihonvärinsä takia, he oppivat kielen nopeasti eikä heillä ollut valkoisen miehen taakkaa, Tiinamari Higham kertoo.
Lähetystyö on joka tapauksessa hänen nähdäkseen niin tärkeää, että sitä on tehtävä niillä keinoilla, joita saatavilla on. Aina strategisesti paras ratkaisu ei ole edes mahdollinen.
– On alueita, joilla ei ole yhtään paikallista kristittyä, joten emme voi olettaa, että niillä alueilla paikalliset voivat saavuttaa itse oman kansansa. Siksi tarvitaan vielä pioneerilähettejä.
Yhteistyön tarve ei muutu
Jos historiassa painottuvat yksittäiset, länsimaalaiset lähetystyöntekijät ja heistä kerrotut sankaritarinat, nykyään puhutaan enemmän yhteistyöstä. Globaalin pohjoisen ja etelän kristittyjen tulisi yhdistää voimansa ja osaamisensa, jotta lähetystehtävä toteutuisi.
Tällä hetkellä se tarkoittaa pohjoiselta eri asioita kuin etelältä. Vielä toistaiseksi pohjoiseen on kertynyt enemmän tietotaitoa, mutta tulevaisuudessa lienee kaikkien kannalta toivottavampaa, että teologinen osaaminen jakautuu tasaisesti. Ja jos taas globaali pohjoinen jatkaa jälkikristillisyyden tiellään, meistä tulee yhä enenevissä määrin myös lähetystyön kohdealuetta.
Näyttipä maailmanlähetyksen tulevaisuus miltä tahansa, Tiinamari Higham uskoo, että siihen tarvitaan aina yhteistyötä.
Se pätee jo koulutusmateriaalien valmistamiseen, kuten Ghanassa kävi ilmi. Highamien lähetysjärjestön materiaalit ovat länsimaalaisten valmistamia eivätkä sellaisenaan vastanneet tarpeeseen.
– Järjestö painottaa esimerkiksi monikulttuurista ymmärrystä ja tiimissä toimimista, mutta he, joita olimme lähettämässä, eivät ymmärtäneet tarvetta sellaiselle. Heille kysymys on ennen kaikkea hengellisestä sodankäynnistä.
Siksi myös koulutusta ja materiaaleja pitäisi suunnitella yhteistyössä niin, että lähetystyöhön lähtevät oppisivat niitä asioita, joita he eniten tarvitsevat.
– Voihan meillä olla asiantuntijuutta, mutta tarpeet ja koulutustavat eivät ole samoja Suomessa ja Somaliassa.
