Kirjoittanut
Ikitie kertoo liian vähälle huomiolle jääneistä Stalinin vainojen suomalaisuhreista sekä amerikansuomalaisista, jotka lähtivät hyvässä uskossa 1930-luvulla rakentamaan Neuvostoliitosta ihanneyhteiskuntaa.
Jussi Ketola (Tommi Korpela) on perheellinen maanviljelijä, joka haetaan kotoaan Kauhavalta ja muilutetaan Neuvostoliiton rajalle. Kommunistiksi aiheetta epäilty Ketola aiotaan tappaa, mutta tämä pääsee pakenemaan rajan yli. Miestä ei päästetä palaamaan Suomeen eikä hänen anneta ottaa yhteyttä perheeseensä, vaan Suomeen lähetetään valheellinen tieto miehen kuolemasta.
Tommi Korpelan ansiokkaasti esittämälle Ketolalle annetaan uusi henkilöllisyys. Neuvostoliiton valtiollisen poliisin NKVD:n leivissä työskentelevä suomalaissyntyinen Kallonen (Hannu-Pekka Björkman) epäilee Ketolaa vakoojaksi ja pakottaa tämän asettumaan Itä-Karjalaan Hopea-nimiseen kolhoosiin. Kallosen pyrkimyksenä on saada Ketolan kautta tietoa Hopea-kolhoosin mahdollisista neuvostovastaisista ajatuksista. Björkman luo neuvostoagitaattorin hahmosta monivivahteisen ja petollisen sympaattisen. Miehen todellinen luonne paljastuu täysin vasta elokuvan loppupuolella.
A.J. Annilan (Jadesoturi 2006, Sauna 2008) ohjaaman elokuvan kerrontatyyli on toteava ja kuvaileva, ei niinkään selittelevä. Vaikka elokuva on muuten onnistunut, sen henkilöhahmojen sisäinen maailma jää erinomaisesta näyttelijäntyöstä huolimatta hieman etäiseksi.
Ikitie perustuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin. Kahdessa aiemmassa romaanissa Tuuri on kuvannut Ketolan työvuosia Amerikassa (Taivaanraapija) sekä kokemuksia sisällissodassa (Kylmien kyytimies). Ketolan kerrotaan saaneen Amerikassa vaikutteita sosialistisista aatteista. Hän ei kuitenkaan ollut kommunisti, vaan häntä kuvaillaan pasifistiksi. Sisällissodassa hän ei kuulunut kumpaankaan leiriin, vaikka joutuikin kuljettamaan valkoisten tekemiä ruumiita.
Neuvostoliittoon lähti paljon amerikansuomalaisia
Hopea-kolhoosi on pääosin amerikansuomalaisten asuttama. Yhteisön elämä vaikuttaa tasapainoiselta ja ihmiset jopa onnellisilta. Ketolan pakoyritykset eivät onnistu, joten hän tyytyy lopulta elämään uudessa ympäristössä. Pikku hiljaa hän perustaa siellä jopa uuden perheen.
Suomi 100 -juhlaohjelmistoon kuuluva Ikitie sijoittuu aikaan, jolloin Neuvostoliitto pyrki houkuttelemaan maailman kommunisteja maahansa rakentamaan uutta työläisten paratiisia. Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan lähtikin tuhansia toiveikkaita paremman tulevaisuuden perässä. ”Karjalan kuumeeksi” kutsuttu ilmiö oli suosituimmillaan vuonna 1932, jolloin saapui suurin osa tulijoista.
Neuvostoliiton tarjoama ihanneyhteiskunta houkutteli amerikansuomalaisia, jotka kärsivät vuonna 1929 alkaneen suuren laman aiheuttaman massatyöttömyyden seurauksista. Monien suomalaisten ammattiyhdistysaktiivisuus ja kommunismi eivät houkutelleet työnantajia suomalaisten palkkaamiseen, kun tarjolla oli paljon muitakin ehdokkaita.
Merkittävä tekijä muuttoinnossa oli amerikansuomalainen vasemmistolehdistö, joka kirjoitti innostuneesti Neuvostoliiton tarjoamista mahdollisuuksista. Sen sijaan pettyneinä kotiin palanneiden omakohtaiset kertomukset eivät päässeet painettaviksi. Rekrytointiin panostettiin, sillä New Yorkissa oli jopa oma rekrytointitoimisto Karjalan teknillisen avun keskus, jonka tarkoituksena oli propagandan ja katteettomien lupausten saattelemina houkutella ihmisiä lähtemään.
Neuvostoliitto tuottaa pettymyksen
Toiveikkaina Neuvostoliittoon muuttaneet amerikansuomalaiset joutuivat kokemaan pettymyksen: ahtautuminen pieniin parakkeihin ei vastannut odotuksia. Ja tarkasti säännöstelty ravinto oli huonompaa kuin amerikkalaisilla työttömillä. Petroskoi oli alkeellinen ”tuppukylä” päällystämättömine ja pääosin valaisemattomine teineen.
Neuvostoliitto pyrki myöhemmin tarjoamaan maahan tulijoille muuta väestöä suuremman ruokakiintiön ja perusti heille oman kaupan, jonka valikoima oli muita kauppoja laajempi. Paikalliset katsoivat karsaasti etuoikeutettuja siirtolaisia.
Maahanmuuttajien työpanos merkittävä
Amerikansuomalaisten työpanos oli merkittävä metsätyömenetelmien kehittämisessä ja joillain tuotantolaitoksilla, kuten Petroskoin suksitehtaalla. Lisäksi amerikansuomalaiset rakensivat usein itse omat talonsa todetessaan valtion kykenemättömyyden tarjoamaan heille kunnollista asumusta. Monia näistä taloista on pidetty Petroskoin laadukkaimpina.
Vaikka siirtolaisilla saattoi olla vaikeaa, he kuitenkin usein jaksoivat vilpittömästi uskoa parempaan tulevaisuuteen ja olivat vaikuttuneita teollistamisvaiheen aidosta työinnostuksesta ja uuden rakentamisesta. Aatteen palo joutui kuitenkin koetukselle kun elintaso ei muuttunut kovasta työstä huolimatta.
Stalinin vainot alkavat
Ikitiessä Hopea-kolhoosin johtaja John Hill (Ville Virtanen) joutuu järkyttyneenä toteamaan, ettei hänen ihmisille lupaamansa ihanneyhteisö pääsekään toteutumaan. 1930-luvun puolivälissä myönteinen suhtautuminen siirtolaisiin alkoi muuttua kielteisemmäksi. Tuolloin maasta poistuminen muuttui hankalaksi ja ulkomaalaisten maantulo kiellettiin myöhemmin kokonaan.
Stalin aloitti vuonna 1936 etnisiin ryhmiin liittyvän ”Suuren puhdistuksen”, jossa ihmisiä teloitettiin ja lähetettiin vankileireille. Uhrit saatettiin hakea työpaikalta kesken päivän. Kontupohjan sellu- ja paperitehtaalta haettiin pahimpana päivänä 450 suomalaista. Petroskoin suksitehtaalta – paikasta, jonka kehittämisessä suomalaisilla oli ollut merkittävä osuus – haettiin 120 miestä kuorma-autoilla kesken työpäivän.
Stalinin vainoissa kuoli yhteensä kymmeniä miljoonia ihmisiä, joista suomalaisia tai suomalaissyntyisiä oli 25 000-30 000. Amerikansuomalaisia uhreja oli noin 2000.
Kolhoosin yhteisö edustaa kristillistä sosialismia
Neuvostoliiton suhtautuminen uskontoihin oli tunnetusti kielteinen ja uskontoja vainottiin: papisto joko teloitettiin, lähetettiin vankileireille tai karkotettiin maasta. ”Uskonnollinen propaganda” oli kiellettyä. Se piti sisällään kaiken raamattupiireistä nuorisoseuroihin.
Hopea-kolhoosin kommunistinen yhteisö kuvataan Ikitiessä kristillisenä. Ryhmän voi tulkita edustavan jonkinlaista kristillistä sosialismia. Jäsenet esittelevät yhteisöään Ketolalle: ”Sosialismia ei ole ilman Kristusta”, he vakuuttelevat. Yhteisöllä on oma pappi ja ehtoollista vietetään säännöllisesti.
Ikitie -romaanissa on viittauksia työväenliikkeen keskuudessa vaikuttaneeseen ervastilaisuuteen, joka oli teosofinen suuntaus. Elokuvasta piirtyy kuitenkin kuva kristillisestä yhteisöstä. Uskonnolliset tavat toimivat elokuvassa symbolina Ketolan sopeutumiselle yhteisöön: alun ihmettely vaihtuu uskonnollisten tapojen omaksumiseen.
Kristinuskon ja sosialismin suhde on ollut aina jännitteinen. Joidenkin mielestä sosialismissa toteutuu kristilliset ihanteet ja toisten mielestä sosialismin ja kristinuskon yhteen saattaminen on sula mahdottomuus. Vuonna 1902 arkkipiispa Gustaf Johansson julisti, ettei kristitty voi olla samaan aikaan uskova ja sosialisti.
Niin kutsutulla vapautuksen teologialla on juuret sosialismissa. Latinalaisessa Amerikassa 1960-luvulla syntyneen liikkeen pyrkimys on köyhien ja sorrettujen ihmisten olojen parantaminen yhteiskunnallisen ja taloudellisen vapautumisen kautta. Teologiaa on kritisoitu paljon, mutta sillä on runsaasti kannattajia etenkin Etelä-Amerikassa.
Ikitie on nähtävissä elokuvateattereissa.
