Ilmestyskirjaa pidetään usein vaikeasti lähestyttävänä kirjana. Tässä kuusiosaisessa sarjassa Suomen teologisen opiston opettaja Tommi Karjalainen käy läpi Raamatun viimeistä kirjaa eri näkökulmista.
Otsikon sana ”tänään” on samaan aikaan ajaton kuin se on vanhentunut käsite. Ilmestyskirjan sanoma ei rajoitu Rooman keisarien aikaan sen enempää kuin siihen päivään, kun sinä luet tätä artikkelia. Aikasidonnaisten ohjeiden sijaan Johannes tarjoaa meille kuvan Jeesuksesta, jota kaikki taivaan joukot palvovat korkeimpana kuninkaana Isän rinnalla, ja jonka paluu on tänäänkin ajankohtainen. (22:20; 1:8).
Jos ymmärtäisimme Jeesuksen suuruuden Johanneksen kuvaamalla tavalla, meidän ei koskaan enää tarvitsisi pelätä. Ei petoja, lohikäärmeitä, keisareita tai presidenttejä, lopunaikojen taisteluita tai vitsauksia, salaisia tempauksia tai eksytyksiä — ei mitään. Ilmestyskirjan eläinhahmoista pelottavin ja mahtavin ei ole lohikäärme tai mikään muu ruma peto. Niitä Johannes ihmettelee, mutta Karitsan kohtaamisesta hän kertoo näin: ”Ja kun minä hänet näin, lankesin hänen jalkoihinsa kuin kuollut, mutta hän asetti oikean kätensä päälleni ja sanoi: ’Älä pelkää!’” (1:17).
Johanneksen pelko osoittaa hänet jokamieheksi, jonka Henki kaappasi näkymaailmaan eräänä sunnuntaina. Jokamiehenä hän on ”lähes täydellinen esimerkki” viimeisten aikojen uskovasta, kuten Ian Paul asian ilmaisee.
Johannes erehtyy
Mutta miksi ei täydellinen? Koska Johannes erehtyy kahdesti enkelinpalvontaan. Richard Bauckham alleviivaa, että Ilmestyskirja keskustelee siitä, ketä on sopivaa ja ketä ei ole sopivaa palvoa. Tästä näkökulmasta teoksen kirjoittajan oma rikos on käsittämätön. Jopa niin, että Sarah Dixonin mukaan se kyseenalaistaisi Johanneksen uskottavuuden, ellei erhe olisi kertomuksen kannalta tarkoituksellista.
Kertomus ei ole ainutlaatuinen, sillä ajanlaskun taitteeseen sijoittuvassa apokalyptisessä Sefanjan Ilmestyksessä päähenkilö Sefanja näkee olennon, jonka kuvaus vastaa Jumalan kuvausta. Sefanja kertoo, että silloin ”minä lankesin maahan kasvoilleni ja palvoin häntä” (Apok. Sef. 6:14). Palvonnan kohde ei ole asiasta mielissään, vaan nuhtelee Sefanjaa: ”Pidä varasi! Älä palvo minua! Minä en ole Herra Kaikkivaltias vaan suuri enkeli, Eremiel.” (6:15)
Dixon osoittaa että Sefanjan virhe osoittautuu teoksen kirjoittajalle arvokkaaksi esimerkiksi, jonka avulla hän pystyy varoittamaan juutalaisia lukijoitaan. Jotta voisimme ymmärtää miten Johannes hyödyntää omaa virhettään, meidän on syytä tarkastella lähemmin niitä kahta tekstiä, joissa tämä rikos ilmenee Ilmestyskirjassa:
Rajoituksia ja määräyksiä
”Ja minä lankesin maahan hänen jalkojensa juureen palvoakseni häntä, mutta hän sanoi minulle: Katso että et [palvo minua]! Olenhan sekä sinun että veljiesi — niiden jotka pitävät kiinni Jeesuksen todistuksesta — kanssapalvelija. Jumalaa sinun tulee palvoa sillä Jeesuksen todistus on profetian henki.” (19:10).
”Ja – – minä lankesin maahan enkelin — sen joka oli näyttänyt minulle nämä asiat — jalkojen juureen palvoakseni häntä, mutta hän sanoi minulle: Katso että et [palvo minua]! Olenhan sekä sinun että sinun veljiesi — niiden jotka ovat profeettoja ja jotka pitävät kiinni tämän kirjan sanoista — kanssapalvelija: Jumalaa sinun tulee palvoa!” (22:8–9).
Rinnakkain tarkasteltuna kuvausten vastaavuus on sekä poikkeuksellista että hämmästyttävää. Kahdesti Johannes on jo maassa ja aikeissa palvoa, mutta toisin kuin saatana, Rooman keisari tai sen vallasta päihtyneet kansat, enkeli tietää paikkansa ja estää Johannesta.
Enkelin sanat tulee nähdä sekä rajoittavina että määräävinä. Toisaalta ne rajoittavat palvonnan yhteen Jumalaan, mutta samanaikaisesti ne määräävät palvomaan häntä.
Teksteihin liittyy myös eroavaisuuksia, ja myös tämä vaikuttaa tarkoitukselliselta. Molemmissa teksteissä enkelin palvelemisen kohteena on Johannes ja uskollinen seurakunta, mutta seurakunnan uskollisuus mitataan eri määrein. Ensimmäisessä tekstissä uskollisuus edellyttää Jeesuksen todistuksesta kiinnipitämistä (19:10), mutta toisessa tekstissä Ilmestyskirjan sanojen kiinnipitämistä (22:9). Lähemmässä tarkastelussa nämä viittaavat samaan asiaan: Johanneksen Jeesukselta saamaan ilmestykseen (1:3; 22:18–19), jonka hän lähetti enkelin välityksellä (22:16), ja jonka sanat hän käski Johanneksen tallentaa seurakuntaa varten (1:19; 22:6).
Kokonaisvaltainen ilmoitus
Johanneksen näkemä ilmestys ei siis itsessään ole kovin merkittävä — kuka tahansa voi nähdä näkyjä. Johannes itse kirjoittajana ei ole kovin merkittävä — kirjeen vastaanottajien tavoin hän oli syyllistyä epäjumalanpalvontaan.
Sen sijaan merkittävyys liittyy Johanneksen tallentamiin sanoihin, jotka hän sai Jeesukselta. Ian Paulin mukaan ne ovat Hengen inspiroima todistus siitä, miten Jumala tarkastelee tätä maailmaa (lukija huomatkoon kolmiyhteyden). Juuri siksi Ilmestyskirjan teksti on välttämättä ajaton.
Sanoman ajattomuus korostuu myös siinä, että toisin kuin Danielia (Dan. 12), Johannesta kielletään ”sinetöimästä” Ilmestyskirjan sanoja (22:10). Kirjassa kuvatut asiat on kaikkinensa avattu, sillä Jumala ei ole halunnut jättää mitään sinettien taakse salaisuudeksi.
Ilmoitus on kokonaisvaltainen: siihen ei ole mitään lisättävää, eikä mitään pois jätettävää (22:18–19). Jeesus todellakin tulee pian, ja kun hän tulee, hän tuo palkan seurakunnalle (22:12), joka on odottanut kuninkaan paluuta (22:20) pysyen tänäänkin uskollisena Ilmestyskirjan todistukselle (1:3; 22:18).
Enkelit ovat palvelevia henkiä
Ilmestyskirjan taustalla on juutalainen monoteismi, yksijumalisuus. Juutalaiset tunnustivat aamuin, illoin: ”Kuule Israel! Herra Jumala, Herra on yksi” (5 Moos 6:4). Jumalan kansa tietää ja julistaa, ettei muita jumalia edes ole.
Vaikka monolatria yleisesti ottaen mahdollistaa muiden jumalallisten olentojen olemassa-olon, henkilö, kansa tai uskonryhmä rajoittaisi palvontansa vain yhdelle Jumalalle. Juutalaisuuden suhteen monolatria on ymmärrettävä jyrkemmin: koska ei ole muita jumalia, ketään tai mitään muuta ei tule myöskään palvoa.
Enkelinpalvonta tulee siis ymmärtää radikaalina poikkeamana juutalaisesta uskontunnustuksesta. Jumalan ainutlaatuisuus näkyy Bauckhamin mukaan kahdessa väitteessä: ensinnäkin hän on luonut kaiken ja toisekseen, hän hallitsee kaikkea. Enkelit eivät ole luoneet mitään, vaan ne itse on luotu. Enkelit eivät hallitse mitään, vaan ne ovat palvelevia henkiä. Ei korkein eikä edes kaikkein alhaisin henkiolento ole kenenkään ylistyksen tai palvonnan arvoinen, sille kaikki nekin on Jumala luonut.
Näin ei ole Jeesuksen kohdalla. Kun Johannes näkee Karitsan istuvan taivaalliselle valtaistuimelle, hän ei näe omaa istuinta Isälle ja Pojalle vaan yhden istuimen (5:13; 22:3). Kun hän lankeaa Jeesuksen jalkoihin kuin kuollut (1:17), kukaan ei tule estämään häntä ja varoittamaan jumalanpilkasta. Jeesusta on sopivaa palvoa, sillä hän on Herra niin kuin Jumala vain voi olla (22:20).
Lähteet:
Bauckham, Richard. Jesus and the God of Israel. Eerdmans, 2008.
Charlesworth, James. (toim.) The Old Testament Pseudepigrapha. Doubleday, 1983.
Dixon, Sarah. “The Apocalypse of Zephaniah and Revelation 22:6–21: Angel worship and monotheistic devotion” teoksessa Reading Revelation in Context, toim. Blackwell, Goodrich & Maston. Zondervan Academic, 2019.
Paul, Ian. Revelation. IVP, 2018.
Kirjoittaja on teologian tohtori, Suomen Vapaakirkon pastori ja Suomen teologisen opiston opettaja.
