Kirjoittanut
Ammattinyrkkeilijä Niklas Räsäselle tuli seinä vastaan kuusi vuotta sitten. Kaikki meni uusiksi niin uralla kuin henkilökohtaisessa elämässä.
Nyrkkeillä voi kahdella tapaa. Voi ripustautua opittuun ja kerta toisensa jälkeen hiottuun tekniikkaan, pitää suojauksen jäykästi ylhäällä ja yrittää minimoida kivun. Tai sitten voi heittäytyä leikkiin ja aistia tilanteen joka solullaan.
– Kumpikin sattuu. Mutta toisessa jäädään kipuun, toisessa siitä noustaan iloon.
Ensimetreiltä asti käy selväksi, että kun Niklas Räsänen puhuu nyrkkeilystä, hän puhuu samalla paljon isommista asioista. Elämästä, Jumalasta.
Pyhä Henki valmentajana
Niklas Räsänen löysi nyrkkeilyn parikymppisenä. Ammattilaisuutta ajatellen myöhään alkanutta uraa joudutti urheilullinen nuoruus. Liikunnallisesti lahjakas, vilkas poika harrasti jalkapalloa, voimistelua ja rumpujensoittoa, josta Räsäsen lempinimi Drummer Boy juontaa juurensa.
– Kaikkea sitä käytin nyrkkeilyssä. Tai itse asiassa minä en käyttänyt. Ymmärsin vasta myöhemmin menetettyäni sen, että Jumala ohjasi minua, hän tarkentaa.
Räsänen oli tullut uskoon 13–14-vuotiaana seurakunnan leirillä.
– Pyhä Henki oli minun valmentajani. Tiesin aina, mitä minun pitää tehdä. Ja sitten jossain vaiheessa aloin ajatella, että se on minusta kiinni.
Jalustalla on vaikea olla
Kun ura oli nousussa, nuori lupaus huomattiin niin urheilumaailmassa kuin kristillisissä piireissäkin. Räsänen nostettiin jalustalle, jossa hän yhtä aikaa halusi ja ei halunnut olla. Hän myöntää auliisti, että hänessä itsessäänkin oli ”idolisointia ja porttoutta ja kaikkea sellaista”.
– Se on vaikea paikka olla totuudessa.
Urheilu ei sujunut samoin kuin ennen.
– Yhtäkkiä minä en resonoinut, se tilanne ei resonoinut.
Tuli avioero — Räsänen ja Eva Wahlström tapasivat toisensa ja rakastuivat, vaikka kumpikin oli tahoillaan varattu. Uralla tuli loukkaantumisia, isoja pettymyksiä. Tuli loppuun palaminen ja muutaman vuoden masennusjakso.
– Putosin armosta. Sitten vasta sain ymmärtää Jumalan voiman.
Antautumista seuraa vapaus
Vaikein vaihe kesti vuodesta 2016 vuoteen 2021 saakka. Pudotus tarkoitti taukoa uralla, nyrkkeilystä luopumista. Rakkaus lajiin ei kadonnut mihinkään, mutta tuli aika päästää irti siitä, mistä mies oli pidellyt kiinni rystyset valkoisina ja vääristä syistä.
– Tulin sille paikalle, että minulla ei ole mitään. Minulla ei todella ole mitään. Lihahan haluaisi, että se voisi omistaa ja saavuttaa sen päätelmät onnellisuudesta. Mutta todellisuudessa minulla ei ole mitään. Sydän lyö niin kauan kuin Jumala sallii sen lyövän.
Samalla Räsänen kyseenalaisti koko uskomusjärjestelmänsä. Hän kävi läpi kaikki epämukavat ja vaikeat kysymykset, kaikki tabut, jotka seurakunnassakin oli ohitettu.
– Kaikki meni uusiksi. Rupesin tutkimaan Jumalaa nollista.
Antautumisesta seurasi jotain kaunista. Jumala alkoi tehdä uutta. Niin se toimii aina, Räsänen ajattelee.
– Kun annamme itsemme Jumalalle, hän kuljettaa meidät läpi ihanien prosessien, joiden jälkeen ja aikana saamme huomata olevamme vapaita. Se on itsestään selvää, mutta samalla koen, että usein me emme etsi sitä täydellä sydämellä.
”Kuvittelemme, että palvomme Jumalaa”
Niklas Räsänen puhuu paljon kiitollisuudesta. Hän kertoo oppineensa vaikeiden vuosien aikana uudenlaisen tavan rukoilla, jatkuvan kiitosrukouksen.
Kiitos, että saan ymmärtää, kiitos, että saan nähdä.
Kiitos, että olen vapaa.
Kiitos, että saan luopua.
Kuulostaa ihanteelliselta olla jatkuvasti kiitollinen. Eikö se ole vaikeaa?
– Mutta sehän ei ole minusta kiinni. Se lähtee liikkeelle siitä, että kiitos, että minun ei tarvitse osata luovuttaa. Minä en osaa luovuttaa.
Uskossa on kyse lopulta äärettömän yksinkertaisista asioista, mutta me ihmisinä teemme niistä vaikeita, Räsänen ajattelee. Tehdään kaavoja, lainataan asiantuntevasti Raamattua. Pidetään yllä roolia ja yritetään hallita kaikkea, vähän Jumalaakin. Ripustaudutaan tekniikkaan, pidetään suojaus ylhäällä ja minimoidaan kipu.
– Kuvittelemme, että palvomme Jumalaa, mutta palvommekin omaa haluamme.
Sen sijaan kyse on antautumisesta, suostumisesta iankaikkisen Jumalan läpivalaisemaksi.
– Lapsekkaasti vain myöntää, että minulla on rotsi auki ja taskut täynnä paskaa. Että tässä minä olen, Isä.
Jatkuva rukous pitää kartalla
Nyrkkeilykehä on valheenpaljastustesti, Räsänen toteaa. Kaikki pelot, halut, näyttämisen tarve ja ylpeys näkyvät heti. Hän kertoo tulleensa itsekin ottelua edeltävään punnitukseen ja pressitilaisuuteen täynnä uhoa. Todellisuudessa sen alla on pelkoa ja häpeää, jotka yritetään peittää ja nousta tilanteen ulkopuolelle.
Pelkoa ei rakkaudessa ole, kirjoittaa apostoli Johannes, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Se pätee kehässäkin.
– Rakkaus on sitä, että voin olla vapaana, saan aistia jokaisen hetken ja tilanteen rauhasta käsin.
Äkkiseltään voisi kuulostaa paradoksaaliselta puhua rakkaudesta ja nyrkkeilystä samassa lauseessa. Ottelussa voittaakseen kun on pakko satuttaa toista, hämätä ja luoda ansoja. ”Huijata kaveria, jotta pystyy vetämään valot pois.”
– Silloin, kun olen nyrkkeillyt puhtaalta paikalta, olen joskus tiennyt, että tuon pitää saada turpaan. Niin minunkin on pitänyt, Räsänen toteaa.
Hän lainaa toista raamatunkohtaa, jossa Jeesus kehottaa seuraajiaan olemaan ovelia kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.
– Olen paikalla, jossa myös käärme on ollut hyvin lähellä elämässä. Mutta saan olla lähellä Jumalaa jatkuvasti rukouksessa, jotta pysyn kartalla.
Treenisali on kirkko
Onko Niklas Räsänen nyt erilainen nyrkkeilijä kuin ennen romahdusta?
– Joo. Olen hirveän paljon parempi.
Hän kertoo tunnistavansa vääränlaiset halut nopeammin ja paremmin. Enää ei tarvitse elää sitten kun -elämää: kaikki on hyvin sitten, kun tämä erä on ohi, tai kun tuo matsi on voitettu. Räsäsellä on tietty harjoitusrutiini, johon mahtuu kuitenkin väljyyttä. Joka päivä mennään sillä mitä on ja heikkoudet ja kivut hyväksytään.
– Syy ei ole ikinä siellä, missä kipu ja Jumalan valtakunta valaisee kaiken. Minulle treenisali on usein kirkko.
Putoaminen pitää nöyränä
Niklas Räsänen on käynyt läpi isoja kysymyksiä ja kuulostaa löytäneen vähintään yhtä isoja vastauksia. Hän ei kuitenkaan väitä olevansa perillä. Oppiminen on hänen mukaansa vähän kuin kiipeämistä. Kurotetaan vähän korkeammalle, nähdään ja opitaan jotain uutta ja pudotaan taas.
– Se pitää ihmisen nöyränä, kun on jatkuvasti todettava, ettei minusta ole siihen. Harva pystyy siihen, että lakkaa yrittämästä ja pysyy silti nöyränä.
On tullut aika lähteä. Puolitoistavuotias, vanhempiensa lailla vilkas poika kaipaa leikittäjää. Hiljakseen hämärtyvässä marraskuun iltapäivässä Niklas Räsänen suuntaa Porvoon kaduille. Hymyillen, rotsi auki.
