Kirjoittanut
Tässä jutussa entiset ja nykyiset lähetystyöntekijät kertovat työn iloista ja suruista ja siitä, miten Viro on muuttunut. Sley juhlii yhteistä taivaltaan Viron kirkon kanssa 30.3. Helsingin Luther-kirkolla.
Evankelisella liikkeellä on ollut yhteyksiä Viroon jo vuosikymmenten ajan.
Sleyn entisen toiminnanjohtajan Seppo Suokunnaan mukaan henkilökohtaiset yhteydet esimerkiksi Viron lähetyskeskuksen nykyiseen johtajaan Leevi Reinaruun juontavat juurensa kauas historiaan.
– Reinaru kulki useiden lähetysjärjestöjen valtakunnallisilla juhlilla, myös Sleyn.
Suokunnas muistelee, että yksi Sleyn Viron-lähetyksen primus motoreista oli Inkerin kirkon pappi Arvo Survo, joka tuli Sleyn työyhteyteen vuosituhannen vaihteessa. Survon työn painopiste oli Venäjällä, mutta hän teki työtä myös virolaisten parissa niin Venäjällä kuin Virossakin.
2000-luvun alussa Suomen kirkon lähetysjärjestöt ja lähetystyön keskus päättivät yhdessä alkaa tukea Viron kirkon lähetystyön keskusta. Sley oli antanut taloudellista apua Viroon jo useamman vuoden ajan. Vuonna 2005 Sley ja Viron kirkko solmivat virallisen yhteistyösopimuksen ja ensimmäisenä kentälle lähetettiin Kari Tynkkynen.
Yhdistyksen kiristyvä talous oli yksi syy suunnata lähetystyötä naapurimaihin.
– Lähetin pitäminen Virossa oli paljon halvempaa kuin Afrikan maissa, Japanista puhumattakaan.
Suurimpia yllykkeitä oli tietenkin lähetystyön tarve: 2000-luvun alussa virolaisista vain vajaa kolmannes kuului mihinkään kristilliseen kirkkoon, ja luterilaisia kansasta oli kymmenisen prosenttia.
Tynkkynen kykeni vitsailemaan viroksi, sillä hän oli toiminut ennen Sleyn palvelukseen astumista Kansanlähetyksen sopimuslähettinä 1990-luvun puolivälissä.
Astevaihtelut aiheuttivat päänvaivaa
Sakari Seppälä asui perheineen Tartossa vuosina 2008–2014. Hän työskenteli kasvatuksen parissa lapsi- ja nuorisotyössä.
Virolaisista vain pieni osa on kastettu. Seppälä uskoo, että sen vuoksi henkivaltojen taistelu tuntuu voimakkaampana kuin Suomessa.
– Suomessa vielä toistaiseksi suurin osa kansasta on kastettu. Virossa kaste ei suojaa kansan elämää ja yhteiskuntaa samalla tavalla kuin täällä.
Seppälän mukaan Virossa ”maausko”, uushenkisyys ja taikausko on tavallista ja tunkeutuu välillä kirkkoonkin.
– Kuuntelin joskus, kuinka emerituspiispa Joel Luhamets opetti rippikoululaisia. Hämmästyin, kun hän sanoi, että papin on varmistettava, että ehtoollisvieras todella syö leivän, eikä ota sitä suustaan pois ja säilytä ”amulettina”.
– Moniuskomuksellisuus teettää yllättäviä juttuja, Seppälä toteaa.
”Sinähän puhut viroa”
Seppälällä meni noin kolme vuotta siihen, että viron kieli alkoi taittua niin, että sitä pystyi käyttämään työssä.
Astevaihtelut aiheuttivat arjessa paljon päänvaivaa.
– Minulla on heikko kielipää ja ymmärrän hirveän hyvin Suomessa asuvia maahanmuuttajia, jotka eivät uskalla avata suutaan, kun sanat ja päätteet menevät sekaisin. Suomi ja viro ovat vaikeita kieliä.
Seppälä muistaa vielä sen hetken, kun kieli alkoi sujua. Hän oli ollut maassa 2,5 vuotta, eikä ollut koskaan avannut suutaan työntekijäkokouksessa. Läheisen vakava sairastuminen sai hänet kuitenkin jakamaan esirukouspyynnön työkavereiden kuullen.
– Sen jälkeen yksi kanslisti tuli sanomaan, että ”Hei Sakari, sinähän puhut viroa”, Seppälä muistelee nauraen.
Esirukoukset kuultiin ja sairas parani kokonaan.
Mistä työntekijät?
Sakari Seppälä valmistui Viron kirkon diakoniksi sen jälkeen, kun muutti perheineen takaisin Suomeen.
– Olen koputellut jäätä ja selvittänyt mahdollisuutta työskennellä Virossa diakonina. Paikkoja, joihin voisi mennä ilman koulutustakin, on pilvin pimein. Kysymys on tietenkin aina siitä, mitä kaikki maksaa ja kuka maksaa. Maalaisseurakuntien jäsenmäärät ovat vähentyneet sitä mukaa kun vanhuksia on päässyt taivaan kotiin, ja samalla työn kustannukset ovat nousseet.
– Rukousaiheena voisi sanoa, että työtä on paljon, työmiehiä vähän.
Pieniä ihmeitä
Kun Kari Tynkkynen 20 vuotta sitten lähti piispa Tiit Salumäen kutsumana Viroon Sleyn ensimmäisenä lähetystyöntekijänä, vastassa oli kova maa.
– Jos virolaiselle sanoi, että Jumala rakastaa sinua, vastaus oli, että ”mitä sitten?”, Tynkkynen kertoo ja siteeraa Ilmestyskirjassa lausuttuja sanoja Laodikean penseälle seurakunnalle.
– Siinä oli lähetti koetuksella ja kaikki kontaktit kokonaan Jumalan tekoja.
– Tuntuu, että myöhemmin moni on tullut kirkkoon kyselevämmällä mielellä.
Tynkkynen kertoo, että virolaisia ihmetytti hänen tapansa käyttää huumoria työkaluna.
– Siihen ei ollut oikein totuttu, että vaikeita asioita voisi käsitellä huumorin avulla.
Tynkkynen kykeni vitsailemaan viroksi, sillä hän oli toiminut ennen Sleyn palvelukseen astumista Kansanlähetyksen sopimuslähettinä 1990-luvun puolivälissä.
Kouluvierailut kantoivat hedelmää
Yksi Tynkkysen lähettiuran kohokohtia olivat omassa rovastikunnassa järjestetyt ”Mida sa veel ootad?” -nuorisotapahtumat.
– Juha Heinonen tuli tänne suomalaisten gospelmuusikkojen kanssa, ja kävimme myös kouluissa pitämässä tilaisuuksia.
Tynkkynen myöntää joskus miettineensä, onko mitään järkeä tuoda kalliita artisteja lahden takaa.
– Mutta Jumalan sana kantaa hedelmää ja tekee pieniä ihmeitä.
– Tapasimme monia ihmisiä, joilla ei ollut seurakuntaan mitään kontaktia, ja jotkut heistä lähtivät näiden tapahtumien vaikutuksesta rippikouluun.
Takaisin kirkkoon
Tynkkysen työ Sleyn palveluksessa päättyi vuonna 2016. Vuodesta 2020 hän on työskennellyt Evankelisen lähetysyhdistyksen (ELY) lähettinä Länsi-Virossa.
Tällä hetkellä seurakunta odottaa malttamattomana, että jumalanpalveluksia ja muita tilaisuuksia päästäisiin taas viettämään omassa kirkossa.
– Talvisin pidämme tilaisuudet seurakuntakodissa ja pääsiäisen alla siirrymme takaisin kirkkoon.
Lämmittämättömät kivikirkot ovat talvella jääkylmiä, muulloinkin viileitä.
– Olen usein sanonut, että pitää olla tosiuskovainen, että haluaa tulla kylmään kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa yli tunniksi, kun voisi istua mukavasti lämpimässä kodissa kuuntelemassa jumalanpalvelusta radiosta.
Mutta niin vain moni haluaa tulla.
”Kirkossa ei ole kokkikerhoja, koska sellaisiin ei ole resursseja. Kukaan ei tule kirkkoon huvikseen.”
”Tämän takia minä tätä teen!”
Kirsi Vimpari on työskennellyt Etelä-Virossa lasten, nuorten ja opiskelijoiden parissa vuodesta 2015.
Vuosikymmenessä Viro on muuttunut vauhdilla.
– Liberalisoitumiskehitys on ollut nopeaa ja se näkyy erityisesti nuorten ja opiskelijoiden asenteissa.
Kuilu yhteiskunnan arvojen ja kristillisten arvojen välillä on entistä suurempi.
– Ne nuoret ja nuoret aikuiset, jotka tulevat kirkkoon, ovat oikeasti hengellisessä herätyksessä ja lukevat Raamattua.
– Kirkossa ei ole kokkikerhoja, koska sellaisiin ei ole resursseja. Kukaan ei tule kirkkoon huvikseen, Vimpari muistuttaa.
Vimpari on parhaillaan kotimaankaudella Suomessa. Hän on seurannut kiinnostuneena, miten lahden tällä puolen puhutaan nuorisoherätyksestä.
Sama ilmiö ei vielä varsinaisesti näy Virossa, joskin kristittyjen rukousinto näyttää kasvaneen.
– Ihmiset ovat alkaneet rukoilla oman kansansa puolesta. Ehkä siitä seuraa myöhemmin herätys, Vimpari miettii.
Pärjäämään pakotetut
Virossa sosiaaliturva on aina ollut heikko ja maassa on vallinnut tietynlainen pärjäämisen kulttuuri, joka läpäisee koko yhteiskunnan.
– Ihmiset on pakotettu pärjäämään. Kulisseja pidetään yllä viimeiseen asti, Kirsi Vimpari kuvaa.
Esimerkiksi mielenterveysongelmista on alettu puhua julkisesti vasta muutaman viime vuoden aikana.
– Suomessahan tällainen stigmatisointi on lopetettu paljon aiemmin. Virossa on uutinen, että nuorillakin voi olla masennusta.
Pärjäämisen kulttuuri näkyy myös seurakunnassa.
– Kun kysytään, mitä kuuluu, siihen kuuluu vastata, että hyvää. Olen tutummille ihmisille sanonut, että minua kiinnostaisi kuulla, mitä sinulle oikeasti kuuluu.
Jumalan käytössä pienestä tulee suurta
Kun Kirsi Vimpari muutti Viroon, kristillinen opiskelijajärjestö oli henkitoreissaan.
– Jos en kriittisinä vuosina olisi ollut siinä ainoana työntekijänä, yhdistystä ei enää olisi olemassa.
Yksinpuurtamisen ja arkisen aherruksen lomaan mahtuu myös tähtihetkiä.
– Pyhäkoulutunnin valmisteleminen ei ole mikään vartin juttu. Ryhmät ovat välillä raskasvetoisia – paljon levottomia poikia – enkä Suomen puolella ollut koskaan mikään pyhäkoulutäti. Mutta sitten yhtäkkiä tulee merkittävä kohtaaminen jonkun lapsen kanssa, ja muistaa, että ”no tämän takia minä tätä teen”.
Lähetystyö on opettanut, että Jumalan käytössä pienestä tulee suurta.
– Ei tämä ole kiinni siitä, mitä minä teen, eikä tämä ole ihmisen käsissä. Saan katsella vierestä, mitä Jumala tekee ja olla siinä mukana.
Kun koronarajoitukset alkoivat hellittää, Ukrainassa syttyi sota.
Työtä koronarajoitusten ja sodan varjossa
Salome ja Olli Oleniuksen työ Etelä-Virossa alkoi viisi vuotta sitten poikkeusolojen keskellä.
– Emme ehtineet nähdä normaalia seurakuntaelämää oikeastaan juuri lainkaan ennen kuin koronarajoitukset tulivat voimaan, Olli Olenius muistelee.
Parin ensimmäisen vuoden ajan nuorisotyötä varjosti epävarmuus: saadaanko kokoontua muuten kuin verkkoyhteyksien välityksellä?
– Välillä se onnistui, välillä ei. Jos ei voitu tulla fyysisesti paikalle, nuortenilta järjestettiin netissä.
– Toisaalta se oli paikallisen työn kannalta harmi, ja siinä kohtaa moni putosikin kelkasta. Toisaalta taas nettinuorteniltoihin oli mahdollista kutsua nuoria kaikkialta Virosta. Tavoitimme netin välityksellä ihan uusia nuoria.
Kun koronarajoitukset alkoivat hellittää, Ukrainassa syttyi sota.
– Korona ja sota näkyivät nuorten esirukouspyynnöissä, Olli Olenius kertoo.
Hyvät suomalaiset
Olli Oleniuksen mielestä Viro on perheelliselle hyvä maa asua.
– Jotkut arkiset asiat ovat jopa paremmin kuin Suomessa, esimerkiksi koko perhettä hoitaa sama perhelääkäri ja ravintoloissa lapsille on järjestetty omaa aktiviteettia.
Olenius kertoo yllättyneensä, miten positiivisesti virolaiset suhtautuvat suomalaisiin. Laivantuomat kaljaturistit eivät ole onnistuneet pilaamaan koko kansakunnan mainetta.
– Vaikka en alussa puhunut kieltä, kaikilla oli aina suuri halu ymmärtää minua. Oli helppoa olla, kun lähtökohtaisesti kaikki suhtautuivat myönteisesti.
Epätyypillistä positiivista palautetta
Oleniukset muuttivat Suomeen vuodenvaihteessa. Jo viime kesänä perhe alkoi pikkuhiljaa jättää jäähyväisiä.
– Pidimme kesällä viimeisen lasten- ja nuortenleirin, jonka jälkeen siivoilimme vapaaehtoisten kanssa. Mieleen on jäänyt, miten moni aikuinen oli vielä jälkikäteen innoissaan siitä, miten hyvä leiri meillä oli ollut ja miten juuri se tietty lapsi tai nuori tuli paikalle ja sai hyvän kokemuksen. Moni osoitti meille kiitollisuutta, että olemme tehneet hyvää työtä.
Virolaiset eivät kehu turhaan.
– Siinä kohtaa, kun kaikki tiesivät, että olemme lähdössä pois, he antoivat suoraa positiivista palautetta virolaisille hyvin epätyypilliseen tapaan.
Tällä hetkellä Oleniusten rukous on se, että lapsi- ja nuorisotyöhön löytyisi paikallisia vastuunkantajia.
– Loppuaikana tuotimme koulutusmateriaalia vapaaehtoisille nuorisotyöntekijöille. Rukoilemme, että virolaiset innostuisivat materiaalista ja ottaisivat sen käyttöönsä.
TEKSTI: Essi Tuomala
Sleyn Viron-lähetyksen 20-vuotisjuhlaa vietetään Helsingin Luther-kirkolla 30.3. klo 14 alkaen. Tervetuloa mukaan! Lisätiedot tästä linkistä.
