Kirjoittanut
Oman vaelluksen heikkouden paljastaminen ja Vapahtajan hyvyyden kehuminen johdattavat Kristuksen luokse. Jeesuksessa on anteeksiantamus ja sovinto, kirjoittaa Suomen Raamattuopiston julistustyönjohtaja Petri Kortelahti joulusaarnaassaan.
Presidentti John F. Kennedy sanoi aikoinaan kuulentoja koskien: ”We choose to go to the Moon! …We choose to go to the Moon in this decade and do the other things, not because they are easy, but because they are hard!” Päätämme mennä kuuhun tällä vuosikymmenellä – emme, koska se on helppoa, vaan koska se on vaikeaa! Jumalan valtakunnan työssähän me ponnistelemme vielä kuulentoakin korkeamman tavoitteen saavuttamiseksi – tähtäämme siihen, että Jumalan taivaassa olisi kerran enemmän väkeä ja että monen askel olisi jo täällä alhaallakin edes vähän keveämpi.
Kun mietimme, miten voisimme todella toisia auttaa heidän iloonsa, kannattaa miettiä asioita varmaan kultaisen säännön kautta. Miten itse tahtoisin, että minua lähestyttäisiin – millaisin sanoin tai teoin, siis jos itse olisin kaukana Jeesuksesta – tai sanokaamme nyt: kaukana joulun ydinsanomasta? Ehkä mietimmekin yhdessä hetkisen verran juuri tätä: ”Mikä tekee joulusta sinulle itsellesi JOULUN?” Mikä siinä on keskeistä?
Jos ajattelet omaa elettyä elämääsi, niin onko ”se jokin” ollut jouluna yhteen kokoontuva seura? Läheisethän luovat lämpöä kuin kotosaunan kiuas konsanaan! Ja jos saunasta puhutaan, niin onko se sitten, onko saunominen, ollut olennaista joulussa? Monelle suomalaiselle varmasti – eikä tässä ole ratkaisevaa, onko kyseessä puu- vaiko sähkökiuas; kunhan ilmanvaihto pelaa, niin aivan riittävän makeasti on lätkynyt pakastevihta molemmissa.
Ja pakasteesta taas tulee vaivattomasti mieleen, että mitenkä sitten on moninaisen jouluruuan kanssa? Ja kaiken makean? Onko sekin ollut keskeistä joulussa? Jostakin ”vakaumuksen rintaääntäkin” syvemmältä kumpuava vastaus kuuluu, että täyden vatsansa viereen on sitten m a h d o t t o m a n mukava kellistyä! Ja entäs lahjojen saamisen ja antamisen riemu – ja joululaulut ja joulukuusi ja joulukortit ja lintujen lyhde ja monet, monet muut asiat? Kyllä suomalaisessa keskivertojoulussa on, eittämättä, paljon sellaista, joka mieltämme viehättää.
Eikä kyse ole vain tyhjänpäiväisestä tuhlaavaisuudesta! Vähäosaisista, kodittomista ja yksinäisistä huolehtiminen kertoo lähimmäisenrakkaudenkin liikkuvan kulisseissa. Suomalaiseen jouluun kuuluvasta syvyysulottuvuudesta puhuu myös se, että edelleen ainakin jotkut, itse asiassa aika useatkin, tapaavat käydä joulukirkossa tai –hartaudessa – ja jouluevankeliumi saatetaan yhä jopa joissakin kodeissakin lukea ja joulurauhan julistus kuunnella. Jouluna moni käy yhä myös omaistensa haudoilla; rakkaiden kummut saavat seppeleensä ja häälyvät liekkinsä. Näin tehdessään toiset pitävät aivan tietoisesti esillä kristilliseen uskoon kuuluvaa jälleennäkemisen toivoa – ja muutkin tahtovat kaiketi, että edesmenneet sentään jollakin tavalla olisivat edelleen mukana joulunvietossa – tai ainakin heistä jääneet parhaat muistot.
Mutta miten Sinä vastaisit, jos minä kysyisinkin: Mistä tahtoisit, että tulevat polvet, sanotaan omat lapsesi ja heidän jälkeläisensä – tai jos olet lapseton, vaikkapa läheisimmät ystäväsi – Sinut ja sinun kanssasi vietetyt joulut muistavat? Minkä soisit pyörivän mielessä, jos kynttilää sinulle kerran sytytetään? Ja onko se – tai ovatko ne – niitä samoja asioita, jotka todellisuudessa sitten ovat tavanneet tykönäsi toistua ja toteutua? Toivottavasti ainakin jossain määrin. Itse joudun tällä kohtaa kuitenkin toteamaan, että todellisuus on valitettavan usein myös jotakin aivan muuta. Juuri idylliä tavoiteltaessa ihanteet helpoiten karkaavat ja elämä näyttäytyykin juuri niin raadollisena ja rajallisena kuin se vain suinkin voi olla. Mutta juuri tällaisten tuntojen noustessa pintaan on hyvä ajatellakin – ensimmäistä joulua. Jeesushan itse tuli ihmiseksi keskelle täysin pieleen menneitä valmisteluja: poissa omasta kodista, keskelle tavatonta ruuhkaa ja matkaväsymystä ja edelleen keskelle hätäilyä, pelkoa, kipua ja huutoa – vai millaiseksi itse kuvittelisit ensisynnytyksen jossakin haisevassa karjasuojassa, nuoren äidin ja isän näkökulmasta?
Ja kaikesta tästä huolimatta joulu tuli, juuri kuten jouluevankeliumista joka vuosi kuulemme. Se tuli, kun Jeesus tuli! Ja vain, koska Jeesus tuli, tuli sitten kaikki muukin: tulivat enkelit, tulivat paimenet, tulivat idän tietäjät. Ilman Jeesusta ei olisi mitään joulua meidän tuntemassamme merkityksessä, ei olisi jouluevankeliumia, ei olisi mitään ”ilosanomaa”. Tai jos me kysymme: ”Miten on edes mahdollista, että me muistamme ja tunnemme nyt, jouluna 2017, yhä nimeltä jonkun antiikin aikaisen Marian ja Joosefin, niin eiköhän vastaus kuulu: ”Vain heidän Poikansa tähden!” He ovat, sanokaamme, ”samassa kuvassa” Jeesuksen kanssa! Eivät nuo köyhät, muinaiset ihmiset muutoin kenenkään tiedossa enää olisi, eivät millään!
Mutta näin sanottaessa ajatus kiertääkin taas takaisin omaan tilanteeseemme, eli voidaan myös kysyä: onko Jeesus tulevana jouluna ”samassa kuvassa” meidän kanssamme – tai pikemminkin: suostummeko me olemaan ”samassa potretissa” Hänen kanssaan? Eihän joulun päivänsankari itse nimittäin meidän seuraamme häpeä, ei ikinä. Hän on syntisten ystävä. Mutta olemmeko me osanneet pitää tällaisen, sanoisimmeko, ”joulu-asetelman” syntymistä ja säilymistä omassa sydämessämme, kodissamme ja perheessämme suotavana tai tärkeänä?
Ja ennen kaikkea: onko oma suhteemme Jeesukseen tänä jouluna kunnossa? Ei se välttämättä ole. Emme voi elää menneitten herätysten muistolla. Meidän jokaisen oman sydämen pohjalla lymyää ”pieni Herodes”, hirmuhallitsija, joka irti päästessään kernaasti ruoskituttaa Mooseksen ja vaientaa Vapahtajan, jos milloin vain voi. Meissä kaikissa asuu edelleen Vanha Ihminen, joka on valmis vaikka millaisiin ”lastenmurhiin”, kunhan sittenkin saisi olla itse oman joulunsa ja arkensa herra. Kuin kuvana tästä eräs ystävä on kertonut, kuinka hän odotteli jo muutama vuosi sitten, joulukuun alkupuolella, raitiovaunua Helsingissä, siinä Stockmannin kulmalla. Näyteikkunassa oli pieni seimi-asetelma. Vieressä seisoi pariskunta, joka katseli seimessä makaavaa Jeesus-lasta. Nainen tokaisi miehelle närkästyneenä: ”Kyllä ne kristityt tunkevat uskoaan joka paikkaan. Edes jouluna ei saa olla rauhassa!” Todella!
Mitä me tähän sanomme? Aivan samalla mielellä vietti maailma pakanallista roomalaista talvijuhlaansa silloin, kun Jeesus syntyi. Ei sitä kiinnostanut Jumalan tahto eikä armo – ei, vaikka elämän tyhjyys aika ajoin ehkä vaivasikin. Mutta kuten virressä lauletaan: ”Tuhoon vie tie, jolla määräämme itse, rauha on käskyissä Jumalan lain. Totuus on syntynyt jouluna seimeen: rauha ja autuus on lapsessa vain.” (Vk. 590:5) Se oli totta jo silloin kun Jeesus syntyi ja se on totta yhä. Mutta se, otammeko tämän vakavasti, vaikuttaa aivan ratkaisevasti siihen, millainen muisto meistä kerran tosiaan jää, tulevien kynttilänsytyttelijöiden vaalia.
Eikö olisi tavattoman suurta, jos meistä voitaisiin sanoa: ”Niin, eihän hän mikään täydellinen ollut, kaukana siitä. Ei hänen elämänsä todellakaan aina ollut sellaista kuin hän itsekään olisi halunnut. Tuli jos minkälaisia virheitä ja erheitä, tuli elämän loppuun saakka. Mutta hän oppi tuntemaan Jeesuksen! Ja kun Jeesus sai tulla kuvaan mukaan, alkoi matka kohti taivasta! Kaiken sen rikkinäisyyden, kaiken sen väsymisen, kaiken sen kipeyden ja toran ja taistelun ja yhä tapahtuneiden päivittäisten lankeemustenkin keskelle tuli SOVINTO – sovinto ihmisen ja Jumalan välille – ja sen myötä, vähitellen, sitten myös enenevää sovintoa ihmisten välille. Ja nyt hän on elävän toivomme mukaan jo siellä, mistä ”kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma.” Jeesus on voittanut!
Sellaisia joulumuistoja minä itselleni läheisistäni haluaisin. Ja sellaisia joulumuistoja minä myös – ja etenkin – itsestäni toisille soisin. Muunlaisia en pidä edes kovin realistisina – koska minä tiedän, mitä oman sydämeni pohjalla on. Ja luulenpa, että en ole ainoa. Ja tästä puhumalla, juuri oman vaellukseni heikkouden paljastamalla ja Vapahtajan hyvyyttä kehumalla luulen avaavani toisillekin tietä Vapahtajan luokse. Miten sinä näet?
Kirkkoisä Hieronymos on pukenut oman tiensä ja tiellä oppimansa seuraavan kertomuksen muotoon. Hän sanoo: ”Niin usein, kuin katsahdan Betlehemiin”, hän sanoo, ”minun sydämeni käy keskustelua Jeesuksen kanssa.” Minä sanon: ”Herra Jeesus, sinähän palelet. Sinä täriset. Makaat niin kovalla ja huonolla alustalla – minun autuuteni tähden. Miten voin hyvittää sinulle tämän?” On kuin lapsi vastaisi minulle: ”En minä mitään halua, rakas Hieronymos. Ole vain rauhassa. Vielä vaikeampaa minulla tulee olemaan yrttitarhassa ja pyhällä ristinpuulla.” Sitten jatkan puhettani: ”Rakas Jeesus-lapsi. Minun on välttämättä annettava sinulle jotakin. Annan sinulle kaikki rahani.” Lapsi vastaa: ”Minä omistan jo taivaan ja maan. En minä sinun rahojasi tarvitse. Anna ne köyhille, niin minä tahdon ottaa ne vastaan kuin ne olisivat minulle annetut.”
Sitten minä jatkan: ”Rakas Kristus-lapsi, sen teen mielelläni, mutta pitäähän minun antaa sinulle itsellesikin jotain. Muuten suren itseni kuoliaaksi.” Siihen lapsi sanoo: ”Rakas Hieronymos, koska olet niin avokätinen, niin sanon sinulle mitä sinun pitää minulle antaa. Anna minulle syntisi, anna paha omatuntosi ja kadotuksesi.” Minä vastaan: ”Mitä sinä niillä teet?” Kristus vastaa minulle: ”Minä laitan ne harteilleni. Sellaista pitää minun voimani ja valtani olla. Jesajahan on ennustanut, että minä kannan syntisi ja otan ne pois.” Silloin minä aloin itkeä ja sanoin: ”Lapsi, rakas Kristus-lapsi! Sinä saat sydämeni vuotamaan kyyneleitä! Minä luulin, että haluaisit jotain hyvää minulta, ja sinä haluatkin minulta vain pahoja asioita…Ota pois se, mikä on minun! Anna minulle sitä, mikä on sinun! Niin pääsen vapaaksi synnistä ja saan varmuuden ikuisesta elämästä!”
Sellainen herruus lepää joulun lapsen harteilla. Hänessä on anteeksiantamuksen valtakunta. Hän on Kuningas, joka kuolee kansansa puolesta. Hän on Jumala, joka sovittaa sen, minkä Hänen lapsensa ovat rikkoneet. Kukaties joukossamme on tänään joku, jonka on vaikea sittenkään uskoa anteeksiantamusta omalle kohdalleen – enää tai vielä. Sinulle tahdon sanoa: Älä tuomitse itse itseäsi jotenkin ulkopuolisena ja toivottomana, sillä Jeesus toi juuri meille, itsessämme mahdottomille, toivon.
Rukoile sen sijaan kanssani: ”Rakas Jeesus-lapsi, nyt minäkin haluan polvistua tässä seimesi äärellä. Tiedän, etten milloinkaan voi kiittää sinua kylliksi. Tiedän, etten voi koskaan antaa sinulle kiitokseksi mitään sen arvoista, mitä olet nyt tehnyt. Mutta koska sinä haluat minulta pahat asiat, niin annan sinulle kaiken, elämäni, sydämeni, menneisyyteni, syyllisyyteni, tulevaisuuteni ja iankaikkisuuteni. En uskaltaisi tulla, ellet olisi itse tullut luokseni. Mutta nyt olet täällä ja tiedän sinun tulleen minun vuokseni. Siksi polvistun ja kiitän sinua, Jeesus-lapsi, Rauhanruhtinas, sinä, jonka nimi on Ihmeellinen Neuvontuoja ja Väkevä Jumala. Ole minunkin pelastajani ja tee minustakin lähimmäisteni palvelija kaikilla niillä lahjoilla, jotka sinä olet minulle antanut. Amen.”
Petri Kortelahti
