Kirjoittanut
Tässä kuussa julkaistussa henkilökuvassaan Juha Tapio kertoo, miten hengellistä sanomaa välittävästä gospel-laulajasta tuli koko kansan rakastama pop-muusikko.
Tunsin suuren ristiriidan siinä gospel-kuviossa. Olin kuitenkin jo 27-vuotias ja elämäni alkoi olla vakiintunutta. Siinä vaiheessa tuntui vähän hassulta, että minun pitäisi olla kohtaamassa nuoria, vaikka itse aloin jo siirtyä kohti aikuisempaa elämänvaihetta, Juha Tapio sanoo Jaakko Heinimäen kirjoittamassa kirjassa ”Ohikiitävää Juha Tapion tie” (Kaiku Books 2012).
Juha Tapio kertoo omasta hengellisestä heräämisestään nuoruudessa, ja kuinka hän purki omaan identiteettiin liittyvät kysymykset hengellisiksi lauluiksi. Hänestä kasvoi yksi suomigospelin kysytyimmistä artisteista.
Samaan aikaa hän koki itsensä taiteilijaksi, joka halusi avoimin mielin kohdata kuulijansa. Gospelkulttuurissa hän havaitsi kahlitsevia piirteitä, kuten sen, että tapahtumien järjestäjät latasivat kovia odotuksia välipuheisiin.
”Samoin kuin nuoruuteni Ylistarossa tunsin myös hengellisessä yhteisössä itseni usein ulkopuoliseksi, palaksi joka kyllä haluaa ja yrittää sopia kuvaan ja sopeutua, mutta jolla joku kulma aina jää hieman hankaamaan. En osannut kotiutua varmojen mielipiteiden ja ehdottomien kannanottojen paaluttamaan rakennelmaan, vaikka itsekin sitä varmuutta ja ehdottomuutta varmaan viestitin”, Juha Tapio kertoo.
Tutustuttuaan Pekka Ruuskaan Juha Tapiolle avautui mahdollisuus astua isommille areenoille ja suuremman levy-yhtiön huostaan. Tämä tarkoitti myös muutosta laulujen teksteihin. Niiden ei enää kuulunut mieltyä hengelliseksi musiikiksi.
”En tietenkään missään vaiheessa sanonut enkä ajatellut, että Juhan pitäisi markkinoiden vaatimuksesta luopua uskostaan: usko on lauluntekijän vakaumus siellä taustalla, mutta se jää laulujen sisään, ei sitä tuoda etulinjaan. – – Jos haluaa puheenvuoron ja puhua isommalle yleisölle, täytyy hyväksyä tiettyjä realiteetteja”, Pekka Ruuska kertoo kirjassa.
Omasta uskostaan Juha Tapio kertoo peilaten sitä nuoruutensa maailmaan: ”Minä odotin ja ikävöin Vapahtajaa, joka ratkaisisi kaikki minun ongelmani ja epävarmuuteni. En minä uskoani ole menettänyt mihinkään enkä päässyt siitä eroon. Edelleen käännyn sen saman Vapahtajan puoleen, joko tietoisesti tai tiedostamatta, mutta kun kaiken ohikiitävyys tulee iän myötä konkreettisemmaksi, niin ehkä kaipauksen, ikävöinnin ja janoamisen fokus on siirtynyt siihen, että kunpa se merkitys olisi nyt tässä hetkessä eikä jossakin tuolla.”
