Kirjoittanut
Noin reilu vuosi sitten kerroimme kolmekymppisestä Ninasta, joka jäi Ukrainaan sodan keskelle auttamaan, vaikka olisi voinut paeta ulkomaille. Miten vuosi sodan keskellä on vaikuttanut häneen?
Sota on pelottavaa. Sireenit soivat ja turvaan täytyy juosta, vaikka taistelut olisivat kaukana omasta kotikaupungista. Näin on myös Shepetivkassa, jossa tunnelma on vuoden aikana hieman rauhoittunut.
– Ainakin voin nyt nukkua pyjamassani, naurahtaa Nina Ognivchuk, joka vuosi sitten nukkui päällysvaatteissaan ja kengät jalassa, jotta ehti ryntäämään ulos ilmahälytyksen tullessa.
Nina Ognivchuk on kotoisin Länsi-Ukrainasta, Shepetivkan kaupungista, jossa hän toimii kristillisen Inspiration Center -päiväkeskuksen johtajana.
Keskus palvelee normaalisti romanivähemmistöä. Sodan puhjettua se muuttui hetkessä majoituspaikaksi taisteluja paenneille.
Nina jäi kotiin auttamaan, vaikka mahdollisuus lähteä ulkomaille olisi ollut. Apunaan hänellä on ollut kaksi muuta naista. Toinen heistä tuli keskukselle pakolaisena ja jäi auttamaan palvelustyössä.
– Sota-aikana tänne on ollut tosi vaikea löytää sitoutuneita työntekijöitä. Onneksi olen saanut apukäsiä viikoksi tai muutamaksi eri puolelta. Myös moni pakolaisista auttaa meitä siivoamisessa, ruoanlaitossa ja muussa, ja tekee hienoa työtä kanssamme, Nina kertoo kiitollisena.
Sodan alusta asti keskuksella on asunut toinen kristitty nainen, jonka kanssa Nina on saanut jakaa taakkaa.
– Olemme kokeneet, ettemme ole yksin, kun puolestamme on rukoiltu. Tunnen olevani kuin kotka, joka on saanut siivet eikä uuvu, niin kuin Jesajan kirjassa sanotaan. Totuus on, ettemme nuku ja syö kovin hyvin ja silti jaksamme. Jumala on antanut meille voimaa.
Arki sotatilan keskellä
Nina kertoo, että arki Shepetivkassa on asettunut uomiinsa.
– Täällä näyttää samalta kuin ennen sotaa, mutta hinnat ovat moninkertaiset ja koulut ovat vielä kiinni. Lähes kaikki lapset käyvät etäkoulua, sillä kouluissa ei ole pommisuojia ja ilmahälytyksiä tulee edelleen.
– Viimeisen kahden viikon aikana on tullut vain kaksi, joten nautimme tästä rauhasta. Toisaalta pelkäämme, onko se tyyntä myrskyn edellä. Hetkeen meillä ei ollut sähköä eikä nettiä ja se oli aivan kamalaa. Kiitos Jumalalle, nyt meillä on hyvä nettiyhteys ja lasten on mahdollista opiskella nettikursseja täällä keskuksella. Meillä asuu neljä pakolaisperhettä, Nina kertoo kuulumisia.
Keskuksella on sodan alettua koko ajan asunut pakolaisia Kiovasta, Harkovasta ja Mariupolista. Tällä hetkellä moni tulee Hersonista kultuaan paikasta puskaradion kautta. Myös valtio ohjaa tulijoita. Nina on elänyt vuoden ajan jatkuvassa palvelustyön touhussa.
– Onhan se ollut raskasta, kun olen koko ajan asiakkaiden kanssa. Keskuksen lapset katsovat, kun tiskaan ja siivoan, tai kun olen seurakunnassa. En voi olla vihainen tai näyttää kaikkia tunteitani asiakkaille. Elän joka päivä arkeani heidän kanssaan.
Kun rukoilen, kuulen kuinka he kuiskaavat rukouksen perässäni. Kun puhun Kristuksesta, näen heidän silmissään kyyneleitä.
Elämän leivän nälkä
Keskus pitää edelleen hengellistä päiväohjelmaa. Moni asiakkaista tutustuu siellä kristinuskoon ensimmäistä kertaa.
– Olen yllättynyt siitä, miten moni ei tiedä Jumalasta mitään. He kertovat, että olemme kuulleet Jumalasta ensimmäistä kertaa Inspiration Centerillä ja haluavat oppia lisää. Monella on ennakkoluuloja, mutta olemme jakaneet elämää, jutelleet ja rukoilleet.
– Pidämme tilaisuuksia, joissa käy säännöllisesti noin sata pakolaista. Kun rukoilen, kuulen kuinka he kuiskaavat rukouksen perässäni. Kun puhun Kristuksesta, näen heidän silmissään kyyneleitä.
Nina on huolissaan Ukrainan hengellisestä tilanteesta. Monissa seurakunnissa ei enää ole työntekijöitä tai vapaaehtoisia, kun kristityt ovat lähteneet ulkomaille.
– Toivoisin, että kristityt aktivoituisivat. Ihmiset eivät kaipaa vain leipää, vaan myös elämän leipää. He tarvitsevat aikaa ja jonkun, jolle jutella.
– Meilläkin on edelleen todellinen puute kristityistä hengellisen työn tekijöistä. Tarvitsemme jonkun, joka voisi auttaa hengellisessä palvelustyössä, Nina kertoo.
Meidän on oltava valmiina, koska nämä haasteet tulevat kerralla.
Rukousta ja apua tarvitaan
Ennen sotaa Fidan lähettämä tuki käytettiin romanityöhön. Sodan alettua Fida on lähettänyt keskukselle 11 000 euroa, jotka on käytetty evakuointireissujen kuljetuksiin, polttoaineeseen, auton korjaukseen sekä keskuksella asuvien pakolaisten ruokaan ja hygieniatarvikkeisiin, sähköön sekä polttopuihin.
– Jumala vastaa rukouksiin, vaikka meillä ei olisi tarpeeksi varoja. Olen yllättynyt, että aina tarpeisiimme on vastattu.
Ninan unelma on, että pakolaisille voisi rakentaa pysyvämpää toimeentuloa.
– Kaupunkimme on pieni. Jo ennen sotaa täällä oli vaikea löytää töitä. Nyt täällä on paljon pakolaisia ja joskus meininki käy levottomaksi, koska heillä ei ole mitään tekemistä. Ihmiset tarvitsevat jotain, mikä pitää heidät kiireisinä. Meillä on erilaisia ideoita, mitä voisimme tehdä. Rukoilemme niiden puolesta. Josko voisimme perustaa esimerkiksi viljelyprojektin, johon pakolaiset voisivat osallistua.
Rukousta ja apua tarvitaan myös sodan loputtua.
– Rehellisesti sanottuna en edes uskalla rukoilla, että sota loppuisi. Sen jälkeen ongelmia tulee olemaan todella paljon. Olen käynyt lähetysmatkoilla Itä-Ukrainassa ja nähnyt toivottomia ihmisiä, jotka ovat täyttäneet tyhjyyttä päihteillä. Sydämeni särkyy, kun näen rikkinäisiä perheitä. Moni nainen on lähtenyt ulkomaille. Kun he tulevat takaisin, he löytävät miehensä alkoholisoituneena ja kotinsa tyhjennettynä. Niinpä naiset lähtevät pysyvästi. Mitä tapahtuu, kun haavoittuneet sotilaat palaavat kotiin muuttuneina? Heistä ei koskaan tule niitä miehiä ja isiä, joita he olivat ennen sotaa, Nina miettii haikeana.
– Meidän on oltava valmiina, koska nämä haasteet tulevat sitten kerralla. Mitä tekevät ne, jotka ovat menettäneet kaiken? Rukousta täällä tarvitaan todella paljon.
