Kirjoittanut
Tuoreen barometrin mukaan jumalanpalveluksen merkitys on vähentynyt sekä kirkkokansan että kirkon työntekijöiden keskuudessa. Toivon pilkahduksia löytyy kirkon uusista jumalanpalvelusyhteisöistä, joista on tullut innovaatiolaboratorioita.
Ensimmäinen jumalanpalvelusbarometri julkaistiin tänään keskiviikkona. Se tutkii, miten luterilaisella messulla menee ja kuinka sekä kansa että seurakuntien työntekijät suhtautuvat kirkonmenoihin.
Radio Dein aamuisessa Viikon debatissa barometria olivat etukäteen avaamassa käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä Itä-Suomen yliopistosta sekä käytännöllisen teologian yliopistonlehtori ja teologian tohtori Pietari Hannikainen Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta.
”Jumalanpalvelusbarometri 2023 – Kohti merkityksellisyyttä, kiinni perinteessä” on tekijöiden mukaan tehty toimimaan eräänlaisena ilmapuntarina ja tilanteen haistelijana mutta myös isompien kehityskaarien osoittajana.
Raporttia perustellaan sillä, että kirkon tilastointi on tämän tyyppisen tiedon tuottamiseen riittämätön työväline, koska etupäässä osallistumismääriin keskittyvät tilastot eivät tarjoa tietoa ihmisten asenteista, toiveista uudistaa messua tai kokemuksista jumalanpalveluksessa. Vielä vähemmän kirkon osallistujatilastojen pohjalta voi selvittää syitä, joiden vuoksi jumalanpalvelukseen ei osallistut ollenkaan.
Debatin juontaja Kai Kortelainen halusi debatissa ottaa selvää etenkin uusien jumalanpalvelusyhteisöjen roolista. Ovatko ne koko kirkon toivo vai sirpaloivatko messuyhteisöt olemassa olevia seurakuntia entisestään?
”Monille nykykulttuurin ihmisille messun kulttuurinen kieli on vieras.”
Mutta ensin käsittelyyn messu, joka on avoin kaikille seurakuntalaisille ja seurakunnan identiteetin kannalta keskeinen. Kortelainen arvioi, että moni kirkon jäsen tuntuu arvostavan enemmän vaikkapa diakonian tai kasvatustyön panosta. Elämmekö aikaa, jota voi kuvailla sanoilla jumalanpalveluksen arvostuksen alennustila?
Kati Tervo-Niemelä myöntää, että ajatus jumalanpalveluksen tärkeydestä on ainakin haastettu.
– Jos tätä ajatellaan siitä näkökulmasta, miten seurakuntalaiset tai kirkon työntekijät itse suhtautuvat jumalanpalvelukseen, niin tutkimuksellisesti monella indikaattorilla jumalanpalveluksen arvostukset ja sen tärkeänä tai ydintehtävänä pitäminen ovat alue, jossa laskua on tapahtunut, hän muotoilee.
Pietari Hannikainen toteaa barometriin vedoten faktana, että jumalanpalvelukseen ei osallistuta kuten ennen.
– Kyllä varmasti syyt ovat moninaiset. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut nopeasti ja ihmisillä on monenlaista muuta ajanvietettä. Mutta kyllä myös näen, että sillä, miten kirkon jumalanpalveluselämä toteutetaan, on oma merkityksensä. Monille nykykulttuurin ihmisille messun kulttuurinen kieli on vieras ja outo, yliopistonlehtori perustelee.
Jumalanpalveluksessa tuttuus rakentaa merkityksellisyyttä
Kai Kortelainen on katsellut seurakuntaelämää ja koko kirkon toimintaa passiivisen aktiivisena seurakuntalaisena. Hänelle se näyttää siltä, että jumalanpalveluksessa kohtaavat kirkkokäsikirjaan ja strategiaan kirjatut ihanteet ja todellisuus jumalanpalveluksen ydintehtävästä. Mutta messussa paikan päällä ydin ei sitten enää näytäkään kovin timanttiselta vaan aika harmaantuneelta.
Tervo-Niemelän omassa elämässä henkilökohtainen kokemus ja julkisuuteen näkyvät asiat ovat isossa ristiriidassa ja se haastaa häntä tutkijana.
– Saan asua semmoisen seurakunnan alueella, jossa on tosi lämminhenkistä, mukavaa ja hengellisesti ravitsevaa matalan kynnyksen jumalanpalveluselämää. Tosiasia on se, että kuitenkin monessa paikassa monet seurakuntalaiset kokevat, että jumalanpalveluselämä ei ole sitä matalan kynnyksen helposti tavoittavaa toimintaa, vaan se on tosi vierasta ja kulttuuriltaan outoa.
Hannikainen toteaa, että nuorelle aikuiselle ei aina löydy messusta saman ikäistä seuraa.
– Ihminen hakeutuu yhteisöön ja seuraan, jossa on jotain sellaista, mitä voi jakaa muiden kanssa. Usein silloin merkitsee esimerkiksi sama ikä. Mutta on myös uusia avauksia.
Tervo-Niemelä on samaa mieltä, että tuttuus saa aikaan merkityksellisyyttä.
– Katsottiin mitä tahansa tutkimustulosta, niin se, mikä rakentaa merkityksellisyyttä, on nimenomaan tuttuus. Jos jumalanpalveluselämään ei ole kasvettu, niin vaikka sitä seurakunta tekisi paperilla tosi laadukasta jumalanpalvelusta, ilman henkilökohtaista liittymää omassa kokemushistoriassa se on tosi vaikea kokea merkityksellisenä
Julistuksellisen tehtävän merkitys on heikentynyt
Kirkon strategian mukaan jumalanpalveluskeskeisyyttä pitää vahvistaa. Messun yhteisöllistä luonnetta ja seurakuntalaisten osallisuutta halutaan nostaa. Kuinka sitoutuneita kirkon työyhteisö ja yksittäiset työntekijät ovat tähän?
Kati Tervo-Niemelä kertoo, että barometrin mukaan koronan aikana ja sen jälkeen on tapahtunut suuri muutos.
– Se, mitä työntekijät itse ajattelevat jumalanpalveluksen keskeisyydestä ja sen tärkeydestä seurakunnassa, on heikentynyt tosi voimakkaasti. Ennen kaikkea koronan aikana tapahtunut muutos on niin iso, että se kyllä haastaa pohtimaan, mikä on kirkon työntekijän oma itseymmärrys työstään ja sen tärkeydestä, Tervo-Niemelä sanoo.
Hän on huomannut, että korona-ajan kokoontumisrajoitukset ja kokoavan toiminnan kieltäminen ovat kaikesta päätellen syvästi muuttaneet työntekijöiden ajatusta siitä, mikä heidän työssään on keskeistä. Samalla on tapahtunut monia muitakin muutoksia, jotka heijastuvat jumalanpalveluksen asemaan.
– Tähän liittyy isosti julistuksellisen tehtävän heikentyminen kirkossa. On myös haastavia muutoksia, joista yksi on esimerkiksi kirkon työntekijöiden oman uupumuksen lisääntyminen ja työhyvinvoinnin heikentyminen. Se heijastuu juuri kirkon hengellisessä ytimessä olevien tehtävien tärkeänä pitämiseen, Tervo-Niemelä kertoo.
Jumalanpalvelusyhteisöissä on tunnistettu tarpeita
Kirkon sisällä tai sen liepeillä toimii noin sata erilaista jumalanpalvelusyhteisöä, joiden kävijämäärä on vuosittain useita satoja tuhansia. Osa niistä toimii paikallisseurakunnan yhteydessä ja osa erillisinä esimerkiksi yhdistyspohjaisesti herätysliikejärjestöjen yhteydessä. Mikä yhteisöjen rooli nyt on? Ovatko ne emokirkon nakertajia vai rikkaus?
– Usein isossa organisaatiossa voi olla vaikea seurata heikkoja signaaleja ja muutoksia. Usein uudistukset, jotka nousevat vastaamaan tarpeisiin ajassa, saattavat noustakin sieltä ruohonjuuritasolta. Sieltä on helpompi nähdä heikkoja signaaleja kuin norsunluutornista, Pietari Hannikainen pohtii.
”Nuoret eivät vaan löydä messuun, ja on lähdetty kokeilemaan uutta.”
– Ja jos puhutaan jumalanpalvelusyhteisöistä, niin kyllä näen, että siellä on selvästi tunnistettu tarpeita, joita seurakuntalaisilla on. Ja niihin on lähdetty vastaamaan. Esimerkiksi nuoret eivät vaan löydä messuun, ja on lähdetty kokeilemaan uutta. Voisi puhua innovaatiolaboratorioista, joissa on kokeiltu uudenlaisia muotoja toteuttaa jumalanpalveluselämää. Näyttää siltä, että jotkut niistä ovat myös onnistuneet ja kasvaneet voimakkaasti.
Suurimmat uusista jumalanpalvelusyhteisöistä, kuten Varikkomessu Tampereella, saattavat koota 500 ihmistä jumalanpalveluksiinsa.
Kai Kortelainen kysyy, pitäisikö ”kymppimessu” nyt haudata ja hylätä kokonaan?
Kati Tervo-Niemelä pitää surullisena lähtökohtana, jos tilaisuudet nähdään kilpailevina toisilleen.
– Mielestäni lähtökohta on, että hengellinen elämä ruokkii hengellistä elämää. Enemmän kuin kilpailijana, erityismessut tai vastaavat ruokkivat aina kaikkea muuta seurakuntaelämää kuin syövät sitä.
Kuuntele Viikon debatti uusintana lauantaina klo 13.35 tai heti Dei Plus -palvelusta.
Juttua korjattu 28.9.2023 korvaamalla ingressin erillismessu-sana termillä jumaanpalvelusyhteisö.
