Kirjoittanut
Yhtenä päivänä viime kesänä Kiinasta kotoisin oleva Zili Shi istui puistossa ja harkitsi poismuuttoa Suomesta. Seitsemän vuotta toisella puolella maailmaa olivat tarjonneet tutkinnon ja työpaikan, mutta läheiset ihmiset puuttuivat. Yksinäisyys jäyti häntä päivittäin.
– Olin masentunut ja eksyksissä. Minulla ei ollut käytännössä yhtään ystävää koko Suomessa. Aloin miettiä, miksi asun täällä, jos olen onneton, Shi muistelee.
Puistossa vierähti aikaa. Hän yritti soittaa vanhoille ystävilleen kotimaahansa, mutta ei saanut ketään heistä kiinni. Turhautuneena mies jäi katselemaan kolmea nuorta, jotka pelasivat mölkkyä lähellä häntä.
– Mietin mielessäni, että voisin ehkä jutella heidän kanssaan, mutta en ollut varma kannattaisiko se. Vaikutelmani suomalaisista oli, että he ovat hiljaisia, Shi kertoo.
Ennen kuin hän ehti tehdä yhtään liikettä lähestyäkseen nuoria, yksi heistä kysyi, haluaisiko tämä liittyä seuraan. Lopulta he viettivät yhdessä kaksi tuntia jutellen ja pelaten. Sinä aikana Shi unohti kaikki ongelmansa eikä tuntenut hetkeäkään itseänsä surulliseksi.
– Olen myöhemmin kysynyt itseltäni, miksi halusin tutustua heihin, mutta en johonkuhun muuhun. En oikeastaan tiedä vastausta, ehkä olin vain niin epätoivoinen sillä hetkellä. Mutta he myös näyttivät erilaisilta kuin monet muut ihmiset puistossa. En nähnyt alkoholipulloja ruoholla enkä kuullut kirosanoja, mutta näin jotakin heidän silmistään. Heistä välittyi rauha ja levollisuus. Sitä samaa halusin itselleni, hän selittää.
Kun Shi kertoi uusille tuttavuuksilleen, ettei hänellä ollut ystäviä, he totesivat, että nyt hänellä oli kolme.
Kutsu seurakuntaan
Zili Shi sai selville, että nuoret olivat tutustuneet kirkossa. He kutsuivat hänet seurakunnan piknikille seuraavana päivänä ja myöhemmin leirille.
– Näiden kristittyjen ystävien kanssa saatoin rentoutua ja minun oli helppo olla oma itseni. He eivät puhuneet Jumalasta, ellen kysynyt jotakin. He eivät osoittaneet kärsimättömyyttä, vaikka minulla oli tuhansia epäilyksiä, hän kiittelee.
Leiriltä Shi ei odottanut paljoa. Hän lähti mukaan, koska tiesi, ettei samaan aikaan olisi parempaakaan tekemistä. Samalla hän oli hieman peloissaan, koska kyse oli kristillisestä leiristä. Mies kuitenkin yllättyi positiivisesti.
– Tapasin lisää mukavia ihmisiä, ja ilmapiiri oli lämmin ja ystävällinen. Nautin laulamisesta ja opetuksista. Myös se tuntui todella hyvältä, kun puolestani rukoiltiin, Shi iloitsee.
Askel kohti Jumalaa
Zili Shi oli elänyt yli kaksikymmentä vuotta ”uskomatta mihinkään”, kuten hän historiaansa kuvaa. Siksi hänelle ei ollut helppo päätös lähteä seuraamaan Jeesusta viime kesänä. Leirillä Shi oivalsi, että ensimmäinen askel on uskallettava ottaa.
– Jos rukoilen, että oppisin uimaan, mutta en koskaan hyppää veteen, miten voisin oppia? hän kysyy.
Shi kokee, että hänellä on vielä paljon opittavaa Raamatusta ja Jumalasta. Hänen ystävänsä muistuttavat, ettei ole kiire. Uskon syveneminen vie aikaa, joskus pitkäänkin. Jumalan rakkaudesta Shi on kuitenkin jo ymmärtänyt jotakin arvokasta.
– Jumala rakastaa meitä sellaisina kuin olemme, meidän ei tarvitse miellyttää häntä. Sitä voisi verrata vastasyntyneeseen lapseen, jota vanhemmat rakastavat ilman, että lapsi tekee mitään, hän avaa.
Juttu jatkuu Uusi Tie -lehden numerossa 47.
