Kirjoittanut
Irakilainen Bahjat kesti kidutuksen ja nöyryytykset vankilassa. Rankat kokemukset saivat hänet taistelemaan vammaisten lasten oikeuksien puolesta.
On aikainen aamu Pohjois-Irakin Kurdistanissa, Sulemanian kaupungissa. Iranin rajan lähellä sijaitseva kaupunki uinuu aamuauringossa. Juuri nyt on vaikea kuvitella, millaisia kauhuja tällä alueella koettiin Saddam Husseinin vallan aikana. Tunnin ajomatkan päässä täältä sijaitsee Halabja, jossa tehtiin vuonna 1988 maailman vakavin siviiliväestöön kohdistunut isku kemiallisilla aseilla. Arviolta 5000 ihmistä kuoli hetkessä myrkkykaasuihin kaduille, koteihinsa ja kouluihin.
Vierailen kuuluisassa Amna Surakan entisessä vankilassa, joka toimii nykyään museona ja muistopaikkana niille kansanmurhaa muistuttaville iskuille, joita kurdit joutuivat kohtaamaan. Myöhemmin tapaan Halabjassa miehen, joka on selvinnyt tuossa vankilassa tapahtuneista kauheuksista. 51-vuotias Bahjat, Fidan hanketyöntekijä jakaa minulle elämäntarinansa – kuinka hän on voittanut vaikeudet ja saanut elämälleen aivan uuden suunnan.
Vuosien painajainen
Nuorena poikana Bahjat oli mukana Kurdistanin demokraattisessa puolueessa (KDP).
–Kun olin 14-vuotias, kotimme asunnon ovelle koputettiin, minut pidätettiin ja vietiin vankilaan. Siitä alkoi vuosien painajainen. Minut yritettiin raa’asti kiduttamalla saada tunnustamaan, että olen ollut mukana poliittisessa liikkeessä. Minulle myös uskoteltiin, että perheenjäseneni oli surmattu, Bahjat kertoo.
–Meitä oli 150 ihmistä samassa sellissä, joten emme mahtuneet yhtä aikaa makaamaan. Ruoka sekoitettiin saippuaan, tarjoiltiin likaisilta lautasilta ja syötiin käsin. Monet sairastuivat koleraan. Yöllä kuuntelin toisten kidutettujen huutoa. Naisten ja lasten itku kaikui käytävillä. Lopulta tunnustin, että olin osallistunut politiikkaan ja minut tuomittiin kuolemaan. Koska laki kielsi alaikäisten teloittamisen, vangitsijani väärensivät dokumentteja, joiden mukaan olin 18-vuotias.
Bahjat siirrettiin välissä toiseen vankilaan, mutta Saddam Husseinin määräämänä armahduksen päivänä, jolloin hirmuhallitsijalla oli tapana armahtaa vankeja, hän joutui takaisin Amna Surakaan. Bahjat pelkäsi kuolevansa. Vapautuminen tapahtui yllättäen.
–Eräänä yönä vartija vei minut tupakalle pimeälle kadulle ja käski juosta tieheni. Pelkäsin, että hän ampuisi minua selkään ja syyttäisi pakenemisesta. Onnistuin pääsemään enoni luokse. Kun vanhempani saapuivat sinne, he yllättyivät nähdessään minut elossa.
Bahjat oli joutunut elämään pitkään pimeässä sellissä. Hän ei jättänyt vankilaa kokonaan taakseen, vaan kantaa yhä ruumiissaan vankeuden jättämiä jälkiä.
–Silmäni eivät kestä valoa. Käsissäni on arvet köysistä, joilla minut ripustettiin kattoon, kun minua kidutettiin. En voi unohtaa, mitä minulle tapahtui, Bahjat sanoo painaen katseen ristittyihin käsiinsä.
”Älkää koskaan antako periksi”
Bahjat vietti vankilassa kaksi vuotta ja 13 päivää. Hän ei olisi uskonut, että rankka koettelemus toisi hänen elämäänsä uuden kutsumuksen.
–Pimeässä sellissä oleskelu vaurioitti fyysistä näköäni, mutta vankila avasi sieluni silmät näkemään haavoittuvassa asemassa olevien lasten tarpeita. En voi itse saada lapsia, mutta haluan omistaa elämäni lasten auttamiselle. Haluan auttaa lapsia, joilla on jokin vamma. Mielestäni kaikkien lasten pitää päästä kouluun. Se ei ole Irakissa helppoa.
Irakissa vammaisuus on vaiettu asia ja vammaisia lapsia piilotellaan usein kotona. Halabjan ympäristössä on kemiallisen iskun ja sotien seurauksena poikkeuksellisen paljon vammaisia lapsia, jopa 10-12 prosenttia väestöstä.
Bahjat opiskeli erityisopettajaksi. Viimeisten viiden vuoden ajan hän on työskennellyt Fidan hankkeessa, jossa autetaan vammaisia lapsia pääsemään kouluun ja tuetaan heitä opinnoissa. Mukana on muun muassa autistisia ja eritasoisista oppimisvaikeuksista kärsiviä lapsia.
Ylpeänä Bahjat näyttää minulle luokkahuoneen, joka on suunniteltu erityislasten oppimistilaksi.
–Tarvitsemme kaikkiin kouluihin tällaisia luokkia, joissa oppilaiden erityistarpeet on huomioitu.
–Luulin, että elämäni oli ohi, mutta sain uuden mahdollisuuden elää. Se vaati minulta vahvuutta ja uutta ajattelutapaa. Minun piti muuttaa omia asenteitani. Joudumme kaikki joskus kohtaamaan koettelemuksia. Haluan omalla tarinallani rohkaista muita: Älkää koskaan antako periksi, älkääkä vaipuko epätoivoon.
Alkuperäisteksti ja kuva: Hannu Happonen
