Teologi Lari Launonen sanoo olevansa ”surun viljelijä”.
On iltapäivä helmikuussa 2022.
Lari Launonen istuu Uuden lastensairaalan saattohoito-osastolla ja katselee vaimonsa sylissä makaavaa kolmevuotiasta esikoispoikaansa.
Pojan vatsa puristuu joka henkäyksellä tiukemmin pohjaan, aina pidemmäksi ja pidemmäksi ajaksi.
Sitten Huugo ei enää hengitä.
Teologi ja IK-opiston opettaja on kohdannut jokaisen vanhemman pahimman pelon: oman lapsen kuoleman.
– Suru voi olla kuin upottava myrsky mielen merellä. Usein lapsensa menettänyt isä tai äiti katoaa kuukausiksi, jopa vuosiksi, pimeään kuiluun. Minun suruni on sen sijaan kuin vaimea aallokko aavalla. Tunne-elämältäni viileänä ihmisenä olen surkea surija, Lari Launonen sanoo.
Siitä huolimatta – tai juuri siksi – Launonen on työstänyt parantumattomasta mukolipidoosi-aineenvaihduntasairaudesta kärsineen Huugon kuolemaa kuluneet kaksi vuotta. Hän on jakanut Instagram-tilillään videoita pojastaan ja kirjoittanut uskonnonfilosofista kirjaa, joka ilmestyy ensi syksynä.
– Ajattelen, että sureminen ei ole ainoastaan luonnollinen reaktio läheisen ihmisen poismenoon vaan myös moraalinen velvollisuus. Siksi minun tulee vaalia poikani muistoa ja viljellä surun siementä sielussani.
Kun lapsi kuolee, kuolee jotain hänen isästään ja äidistään.
Launosen kohdalla surun viljely on tarkoittanut tietoista tilan raivaamista surutyölle. Hän puhuu tarkoituksella nimenomaan surutyöstä ja toteaa, että hänen mielestään käsitettä kritisoidaan nykyään suotta.
– Mielestäni sillä ei tarkoiteta projektia, joka alkaa ja loppuu. Sen sijaan suruun sisältyy tuskallista vaivannäköä. Surun kipu kuuluu kokea.
Launosen surutyö on sisältänyt muun muassa konkreettista surun herättelyä, kuten Huugon kuvien ja tavaroiden katselua sekä yhteisissä paikoissa kävelyä ja muistoihin uppoutumista.
– Olen esimerkiksi katsellut Huugon kuvia keittiömme muistohyllyllä ja seinäkalenterissa sekä tapaillut ukulelella Vierelläin-laulua, jota esitin Huugolle tuutulauluna.
Luonnollisin surun viljelyn muoto on kuitenkin ollut kirjoittaminen sekä siihen liittyvät filosofiset ja teologiset pohdinnat elämän, kuoleman ja surun merkityksestä.
– Heti Huugon kuoleman jälkeen aloin lukea kuolemaan ja suruun liittyviä teoksia sekä kirjoittaa omaa kirjaani.
Huugon elämän merkitys voi kasvaa jälkeenpäin.
Esimerkiksi kuolemansurun filosofiaa käsittelevä Michael Cholbin Grief: A Philosophical Guide oli suuri löytö.
– Sen kautta ymmärsin syvällisesti, mitä kuolemansuru on ja miksi suremme niitä ihmisiä, keitä suremme. Emme sure vain läheisiämme, vaan niitä, jotka ovat tärkeitä identiteetillemme, sille, mitä arvostamme itsessämme ja elämässämme, Launonen selventää.
Esimerkiksi tavallinen venäläinen voi surra Alexei Navalnya, jota hän ei ole koskaan tavannut. Isä tai äiti voi surra syvästi keskenmenoa, jos hän on jo kirjoittanut mielessään elämäntarinaansa lapsen ympärille.
– Jokaisen vanhemman identiteetti rakentuu osittain hänen jälkeläistensä kautta. Kun lapsi kuolee, kuolee jotain hänen isästään ja äidistään. Monet vanhemmat puhuvat rikki repimisestä. Siitä, että sydämestä lohkaistaan palanen pois.
Cholbin mukaan kuolemansuru onkin käytännöllistä identiteettiä muokkaava prosessi, jonka tarkoituksena on syvempi itsetuntemus.
– Surutyö on onnistunut silloin, kun olemme integroineet menetyksemme osaksi omaa identiteettiämme. Suruprosessin myötä elämäntarinaamme syntyy uusi, ehyt juoni.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Surun merkityksen lisäksi uskonnonfilosofiasta väitellyt teologian tohtori on pohtinut muun muassa sitä, milloin elämä on enemmän taakka kuin lahja. Onko kaikella kärsimyksellä tarkoitus? Mikä kuolemisessa on niin kamalaa?
Entä pääsikö Huugo heti kuoltuaan Jeesuksen luo vai odotteleeko hän vielä ylösnousemusta – ja missä? Elääkö hän taivaassa terveenä poikana, joka nauraa, laulaa ja juoksee sekä ”valmistautuu suuriin ja vastuullisiin tehtäviin”, kuten eräässä Launosen perheen saamassa surunvalittelukortissa kirjoitettiin?
– En ollut kaikista taivaskuvauksista ihan samaa mieltä, mutta arvostin sitä, että ihmiset olivat miettineet sanojaan. Tuokin ajatus vastuullisiin tehtäviin valmistautumisesta alleviivaa poikamme arvoa ja merkitystä. Sitä, että hänen olemassaolollaan on tarkoitus, joka ulottuu tämän elämän ylitse.
Silti Launonen ei voi olla kyseenalaistamatta ajatusta terveestä pojasta taivaassa. Mukolipidoosi on solutason sairaus, joka määritti koko Huugon olemusta.
– Me rakastimme hänen leveitä kasvojaan, suuria silmään, pömppövatsaansa, paksuja enkelinkiharoitaan ja pitkiä ripsiään. Myös Huugolle ominainen tapa liikkua selällään maata pitkin oli hyvin keskeinen osa hänen elämistään ja olemistaan.
Launonen onkin pohtinut myös sitä, onko taivaassa vammaisuutta. Mitä esimerkiksi edellä mainituista ominaisuuksista on Huugon ylösnousemusruumiissa jäljellä?
– ”Kaikki”, saattaisi joku teologi vastata. Joidenkin mielestä Huugon sairaus oli erottamaton osa hänen identiteettiään, ainakin siltä osin kuin se ei tuottanut kärsimystä.
Yksi Launosen kysymyksistä on se, saako hän kerran taivaassa syliinsä sen pikkupojan, jonka hautasi. Mies muistuttaa keskiajalla syntyneestä teologiasta, jonka mukaan ihminen on taivaassa kolmekymppinen.
– Onhan kolmekymppinen fyysisesti ja psyykkisesti täysimittainen, ja Jeesuksenkin ajatellaan nykytiedon valossa olleen kuollessaan 33–39-vuotias. Siis kun saan poikani kerran syliini, hän on tämän ajatuksen mukaan kolmekymppinen korsto. Herra Hakkarainen -yöpuku, jossa hänet haudattiin, on jäänyt auttamatta pieneksi.
Toisaalta Launonen näkee jokaisen vanhemman menettävän pienokaisensa siinä mielessä, että useimmiten elävästä lapsesta kuoriutuu aikuinen.
– Jokaisesta vauvasta jää jäljelle lopulta vain kuvia ja videoklippejä.
Kaikista epäselvistä kysymyksistä huolimatta yksi asia on kuitenkin Lari Launoselle selvää: se, että Huugon maanpäällinen elämä oli elämisen arvoinen ja sillä oli tarkoitus.
– Yksi löytöni on ollut se, että Huugon elämän merkitys voi itse asiassa kasvaa jälkeenpäin sen vaikutusten myötä. Toivon, että oma kirjaprojektini tekee hänen elämästään objektiivisesti merkityksellisempää.
Lari Launonen on Akuutti-ohjelman haastattelussa 9. huhtikuuta. Hänen kirjansa Poikani, elä vielä ensi talvi – Lyhyen elämän filosofia (Otava) ilmestyy elokuussa.
