Sara Latvus kiinnostui kansainvälisestä työstä opiskellessaan teologian ohella kehitysmaatutkimusta. Lähetysseuran lähettinä Kambodžassa hän saa tehdä sitä, mistä oli haaveillut: olla luomassa yhteyksiä ja rakentamassa rauhaa, ei muureja.
Sara Latvus on työskennellyt parin vuoden ajan Kambodžassa Suomen Lähetysseuran hankehallinnon asiantuntijana. Myös hänen puolisonsa Tuomas Meurman teki viime kevääseen asti siellä töitä Lähetysseuralle, mutta palasi sitten Suomeen uusiin tehtäviin. Nykyaikaisten viestintäpalvelujen ansiosta pariskunnan on ollut mahdollista pitää tiiviisti yhteyttä, samalla kun kumpikin omistautuu omalle kutsumukselleen.
– Viime viikonloppunakin puhuimme monta tuntia WhatsAppin välityksellä. Näin sitä tulee jaettua asioita eri tavalla, Sara kertoo uudesta tilanteesta.
Lähetyslapsesta Lähetysseuraan ja seurakunnan toimintaan
Sara sai jo varhaislapsuudessaan tutustua aasialaiseen elämänmenoon, kun hänen vanhempansa olivat Lähetysseuran lähetteinä Hongkongissa. Suomeen palattuaan perhe asettui asumaan Järvenpäähän, missä Sara kävi koulunsa.
Vaikka molemmat vanhemmat ovat teologeja, kotona ei patistettu sunnuntaisin kirkkoon. Seurakunnan toiminta tuli kuitenkin tutuksi, ja Sara osallistui ahkerasti sekä oman seurakunnan että Lähetysseuran nuorisotoimintaan.
Sara haaveili yliopistomaailmasta. Teologia kiinnosti, vaikkei hän tuntenutkaan kutsumusta papiksi.
– Olimme Tuomaksen kanssa ensin opiskelukavereita, kunnes ystävyys syveni rakkaudeksi, ja nyt olemme olleet naimisissa kahdeksan vuotta.
Kutsumus kirkastuu
Teologian ohella Sara opiskeli kehitysmaatutkimusta.
– Sosiaalinen oikeudenmukaisuus sekä köyhyys globaalina ilmiönä alkoivat kiinnostaa yhä enemmän, Sara kertoo.
– Opinnot innostivat hakeutumaan töihin Lähetysseuraan. Ensimmäisen harjoitteluni tein Jerusalemissa ja toisen Nepalissa. Ne vahvistivat kutsumustani kansainvälisiin tehtäviin.
Nykyisen työnsä Sara kokee kutsumuksensa täyttymyksenä. Kambodžassa hän saa tehdä sitä, mistä on haaveillut nuoruudestaan asti.
– Asiantuntijana toimiminen on hankkeiden suunnittelua ja seurantaa sekä ongelmanratkaisua: miten voimme tukea paikallisia yhteistyökumppaneita, jotta ne pystyvät saamaan aikaan positiivista muutosta paikallisyhteisöissä.
Brysselin kautta Kambodžaan
Tie Kambodžaan kulki Brysselin kautta, missä Sara työskenteli Suomen EU:n edustustossa. Tuomas oli tehnyt työmatkoja Kaakkois-Aasiaan työskennellessään Lähetysseurassa. Hän vertasi Kambodžaa Nepaliin, jossa tiesi Saran viihtyneen. Kun paikka Lähetysseuran työhön avautui, Tuomas kannusti Saraa tarttumaan siihen. Myös hänelle järjestyi mahdollisuus tehdä etätöitä Kambodžasta käsin.
Tätä kesti puolitoista vuotta, kunnes keväällä 2024 Tuomas palasi Suomeen uusiin, haastaviin tehtäviin.
Työn imu ja innostus
Saran mukaan Kambodžassa on nykyään suhteellisen turvallista, vaikka esimerkiksi sananvapautta rajoitetaan.
– Työskentelymme kumppaneiden kanssa on hyvää. Kambodžan valtio ei halua kontrolloida kaikkea toimin-taa, vaan saamme työskennellä suhteellisen vapaasti.
– Henkilökohtaisesti suurimmat haasteet liittyvät siihen, mihin kaikkeen aika riittää. Työn imu ja innostus vievät mukanaan, Sara kuvaa arkeaan.
Kambodžan noin 17 miljoonasta asukkaasta kristittyjä on 2–3 %.
– Täällä on tosi paljon pieniä kirkkoja, monet ovat syntyneet esimerkiksi korealaisen lähetystyön tuloksena. Lisäksi on katolinen kirkko ja monia protestanttisia ja vapaiden suuntien itsenäisiä kirkkoja. Meidän kumppanimme on nuori Lutheran Church in Cambodia. On myös yhteisfederaatio, johon osa kristillisistä kirkoista kuuluu. Vähemmistöasema tuo kristittyjä yhteen, vaikka yhteistyöllä on myös haasteensa, Sara kuvaa.
1970-luvulla maata hallitsivat punaiset khmerit, ja silloin kaikki uskonnot olivat kiellettyjä. Nykyään Kambodžan valtionuskonto on buddhalaisuus, johon kuuluu noin 97 % väestöstä.
– Kristittyihin suhtaudutaan varauksellisesti ja kristinusko koetaan ensisijaisesti länsimaisena uskontona. Fyysistä vainoa ei kuitenkaan esiinny, Sara sanoo.
– Kristityksi tuleminen ja kasteen vastaanottaminen kysyy täällä suurta rohkeutta. Luterilainen kirkko kohtaa vuosittain tuhansia ihmisiä, mutta virallisesti jäseniä on noin 500.
Kristityksi tuleminen ja kasteen vastaanottaminen kysyy täällä suurta rohkeutta.
– Puhe armosta on se, mikä täällä puhuttelee erityisesti luterilaisen kirkon julistuksessa. Sanoma armosta on budhalaiselle radikaali.
Yhteistyössä on voimaa
– Eniten on yllättänyt se, miten paljon kumppanimme haluavat tehdä yhteistyötä kanssamme. Meidän tehtävämme on tuoda kumppaneita yhteen, ei vain Lähetysseuran yhteyteen, vaan myös keskenään. Kaikki voivat oppia toisiltaan, kun niin haluavat, Sara muistuttaa.
Entä mitä hankeasiantuntija tekee vapaa-ajallaan, paitsi että on yhteydessä puolisoonsa WhatsAppin välityksellä?
Ehkä hieman yllättäen Sara harrastaa partiota. Hän on mukana Suomen partiolaisten kehitysyhteistyöhankkeessa Nepalin partiolaisten kanssa.
– Kyse on rauhankasvatusta ja nuorten osallisuutta tukevasta hankkeesta, Siinä on paljon samaa kuin työssäni, mutta on siinä myös sosiaalinen ulottuvuutensa. Työtä teen melko itsenäisesti, mutta partiossa meillä on hankeryhmä, jonka puheenjohtajana toimin. Se on hauskaa ja innostavaa vapaaehtoistyötä, Sara kuvaa.
Aura-mummi esikuvana
Aura Latvus (1887–1947), joka teki elämäntyönsä Parikanniemen orpokodissa, oli Saran isänpuoleinen isoisän äiti.
– Minulle hän oli pitkään ensisijaisesti taiteilija, jonka tauluja olin nähnyt suvun seinillä. Muutama vuosi sitten näin Oronmyllyllä hänen elämästään kertovan näytelmän Hiekkaan piirretty. Sen kautta nuoresta Aurasta aukeni uudenlaisia puolia. Aloin lukea uudelleen tätini Sisko Latvuksen kirjoittamaa kirjaa Näkemiin jossakin: erään karjalaisperheen talvisota ja evakkotaival (Karas-Sana, 1980).
– Aura oli pohtinut lähtöä Kiinaan, mutta se oli jäänyt toteutumatta. Nyt, muutama sukupolvi myöhemmin, olin itse lähdössä Kambodžaan. Aura kuitenkin uskalsi tehdä asioita rohkeasti yksin, mikä puhuttelee, Sara tunnustaa.
Siltoja rakentamassa
Sara ei tee eroa kristillisen ja maallisen kutsumuksen välille. Hänen mielestään kristittyjen tehtävä on rakentaa siltoja, ei muureja.
– Meidät tehtävämme on rakentaa luottamusta ihmisten välille. Kambodžan luterilanen kirkko pyrkii ensin rakentamaan luottamusta, jotta se voi kertoa Jeesuksesta. Jeesuskin kysyi kohtaamiltaan ihmisiltä: ”Mitä toivot minun tekevän sinulle?”, Sara pohtii.
– Evankeliumin levittämin on sekä käytännöllistä että hengellistä. Se voi olla sitä, että huolehditaan hyvistä hallinnollisista periaatteista kirkossa ja että otetaan kaikki lähimmäiset huomioon. Toisaalta se on sitä, että julistetaan toivoa ja pelastusta. Se on kaikkea tätä.
– 1800-luvulla ei puhuttu kehitysyhteistyöstä, mutta sitähän kristilliset toimijat tekivät tosi paljon. Olemmeko kristittyinä ja kirkkoina menettäneet kehitysyhteistyön sekulaareille toimijoille? Mehän olemme tehneet sitä jo parituhatta vuotta, Sara heittää pohdittavaksi.
Olemmeko kristittyinä ja kirkkoina menettäneet kehitysyhteistyön sekulaareille toimijoille? Mehän olemme tehneet sitä jo parituhatta vuotta, Sara heittää pohdittavaksi.
Saran mielestä Lähetysseuran työtä Kambodžassa voi pitää myös rauhantyönä. Hän näkee siinä kuitenkin monia tasoja.
– Se että perheellä on toimeentuloa, kasvattaa sisäistä rauhaa. Se että tuodaan ihmisiä yhteen, kasvattaa luottamusta ja rauhaa ihmisten välillä. Kun eri toimijat tulevat yhteen, se kasvattaa yhteiskuntarauhaa. Rauhan rakentaminen on tärkeää yhteiskunnassa, jossa on eletty vaikeita ja haavoittavia aikoja. Toivon näköalojen avaaminen vahvistaa rauhaa, sillä toivottomat ihmiset tekevät toivottomia tekoja, Sara päättelee.
– Sanomamme armosta ja siitä, että voimme turvata Jumalaan ilman vaatimuksia, on keskeistä ja ainutlaatuista.
– Sanomamme armosta ja siitä, että voimme turvata Jumalaan ilman vaatimuksia, on keskeistä ja ainutlaatuista.
Saralle itselleen hengellistä ravintoa on se, että saa uppoutua teologisiin kysymyksiin.
– Minulla ei ole valmiita vastauksia, mutta syventymällä voin ymmärtää enemmän Jumalasta ja sitä, miten vähän hänestä ymmärrän.
Viisi vuotta sitten Sara oli töissä Kirkon Ulkomaanavussa ja tekemässä muuttoa Brysseliin.
– Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Toivon, että missä ikinä olenkin viiden vuoden kuluttua, voin kokea samalla tavalla kuin nyt olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä marraskuussa 2024.
