Kirjoittanut
Sata vuotta sitten alkoi Suomen historian synkin vaihe, jonka nimityksestä keskustellaan edelleen.
Tammikuun 26. päivänä tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimikunta ja punakaartien esikunta antoivat vallankaappauskäskyn. Seuraavana iltana punakaartit ryhtyivät valtaamaan strategisia kohteita Etelä-Suomessa. Samaan aikaan Mannerheim, jonka senaatti oli julistanut suojeluskunnista muodostettujen hallituksen joukkojen ylipäälliköksi, alkoi koota joukkoja ja takavarikoida venäläisten aseita Pohjanmaalla.
Niin alkoi Suomen historian synkin vaihe, jonka nimityksestä edelleen keskustellaan. Näkökulmasta riippuen on puhuttu kapinasta, kansalaissodasta, sisällissodasta ja vapaussodasta. Kapinasta oli kysymys siinä merkityksessä, että kyse oli pyrkimyksestä syrjäyttää laillinen hallitus ja siis vallankumousyrityksestä. Nimitykset kansalaissota ja sisällissota kertovat, että kyse oli Suomen sisäisestä sodasta, jossa oman maan kansalaiset olivat jakautuneet kahteen keskenään sotivaan ryhmään. Vapaussodasta oli kyse siinä merkityksessä, että Suomi oli juuri itsenäistynyt, mutta sodan syttyessä maassa oli vielä 100 000 venäläistä sotilasta ja jos punaiset olisivat voittaneet, Suomesta olisi todennäköisesti tullut osa juuri syntymässä ollutta Neuvostoliittoa. Lenin ja Stalin olivat jo syksyllä yllyttäneet suomalaista työväkeä vallankumoukseen ja epäilemättä heidän tarkoituksensa oli saada Suomi takaisin.
Tapahtumaan liittyi monta surullista asiaa. Ensimmäinen oli se, ettei oltu kyetty ennen sotaa estämään kansan jyrkkää kahtiajakautumista. Sosiaalisten ongelmien kasautuminen ja suoranainen nälänhätä loivat kasvualustan vallankumoukselle. Toinen tragedia oli, että vallankumoukselliset saivat määräysvallan sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Itse taistelut olivat tietysti suuri murhenäytelmä. Niissä sai surmansa lähes 11 000. Ilman pätevää sodanjohtoa toimineet punaiset olivat voimattomia jääkäreiden vahvistamien ja saksalaisten tukemien valkoisten marssiessa kohti etelää. Viimeinen tragedia koettiin sodan jälkeen, kun voittajien kostonhimo ja vankileirien kurjat olot nostivat kuolleiden määrän 38 500 henkeen.
Jyrkkiä asenteita puolin ja toisin
Sodan aikana niin sanottu punainen terrori kohdistui paikoitellen myös kirkkoon ja pappeihin. Kymmenen pappilaa poltettiin ja useita ryöstettiin. Yli kolmekymmentä pappia pidätettiin ja kymmenen surmattiin. Vaikka papit yleensä pyrkivät pysyttelemään sivussa sotatapahtumista, kirkko samaistui ja samaistettiin valkoisiin. Varsinaisiin sotatoimiin osallistui vain muutama pappi, mutta sielunhoitotehtävissä heitä oli valkoisten puolella viitisen kymmentä. Jyrkät asenteet näkyivät sodan jälkeenkin mm. niin että punaisten uhrit saatettiin jättää siunaamatta.
Mutta oli poikkeuksiakin. Yksi esimerkki tällaisesta oli Lempäälä. Sota oli koetellut Lempäälää ankarasti. Taisteluissa kuoli kevään 1918 aikana yli 140 lempääläläistä. Punaisia ei keväällä haudattu varsinaiseen hautausmaahan, vaan parin kilometrin päähän paikalle, missä oli käyty ankaria taisteluja. Toukokuun alussa 1918 kappalaiseksi tullut Toivo Hannula vihki elokuussa 1918 tuon paikan hautausmaaksi ja toimitti siellä yleisen ruumiitten siunaamisen. Tapaus herätti paljon huomiota ja Hannula voitti teollaan monien punaisten luottamuksen.
Nuorten kristillinen yhdistys yhteyden rakentajana
Hannulan toimilla oli seurauksensa. Kun hänen aloitteestaan Lempäälään perustettiin lokakuussa 1918 Nuorten kristillinen yhdistys, siihen liittyi heti 258 ihmistä, mikä merkitsi noin viittä prosenttia seurakunnan väkiluvusta. Tuohon joukkoon kuului yhtä paljon ylempien sosiaaliryhmien kuin alempienkin edustajia. Mukaan tultiin siis sekä valkoisten että punaisten puolelta. Ainakin kymmenen punaisten puolella kaatuneen tai kapinallisena rangaistun lasta liittyi yhdistykseen. Toisaalta mukana oli paljon talollisia, joukossa ainakin yksi punaisten teloittaman talollisen sisarkin.
Toivo Hannula kirjoitti myöhemmin noita aikoja muistellessaan: ”Niinpä voikin sanoa, että Lempäälän NKY oli todella ehkä ainoa paikka kapinan jälkeen seurakunnassa, missä politiikka ei elänyt. Herra kokosi itselleen uutta seurakuntaa nuorista syntisistä, jotka viihtyivät hyvin yhdessä kenenkään tuntematta itseään jotenkin merkityksi.”
