Rakkaus. Oikeudenmukaisuus. Tasa-arvo. Onnellisuus. Hyvä elämä. Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita, mutta eivät kristinuskon ydintä.
Tehdään katugallup. Kysytään satunnaisilta vastaantulijoilta, mistä kristinuskossa on pohjimmiltaan kyse. Kliseinen kysymys, mutta silti perin hyödyllinen. Se auttaa näkemään, mitä usko lopulta on ja mihin se pyrkii.
Arvatenkin katugallupissa kuulisimme useimmiten kaksoispointin: lähimmäisenrakkaus ja oikeudenmukaisuus. Tässä kristinuskon ydin. Muu on kehällistä, vähemmän tärkeää.
Väärin vastattu. Valitan. Lähimmäisenrakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat ihmisyyden sydänverta. Jokainen kutsutaan osoittamaan niitä. Ja jokainen kykenee niihin uskontokunnasta riippumatta. Niihin ei kristinuskoa tarvita.
Sen pointti onkin muualla. Sillä on ihan toinen keskus. Se on pelastus Kristuksessa, ainakin jos Paavalilta kysytään.
Astu rajan yli
Kristinusko alkaa, anteeksi vain, huonoista uutisista. Me ihmiset olemme hyviä ja kauniita, mutta samalla jotakin on kipeästi vialla: olemme ”Jumalasta vieraantuneita ja häntä kohtaan vihamielisiä” (Kol. 1:21).
Tämä on osa 11/30 Sana-lehdessä ilmestyvästä Kari Kuulan sarjasta Aarteita Paavalin kirjeistä.
Kokeile tästä maksutta DigiSanaa ja lue koko artikkeli/sarja.
