Kirjoittanut
Katolisuus ja luterilaisuus ovat muovanneet Suomea suunnilleen yhtä kauan. Reformaation sivutuotteena syntynyt kollektiivinen muistinmenetys on kuitenkin saanut suomalaiset unohtamaan katoliset juuret, väittää Emil Anton.
Juuri ilmestyneessä teoksessaan Katolisempi kuin luulit. Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja) väitöskirjaansa valmisteleva Emil Anton esittelee hauskasti ja asiantuntevasti uskomme ja kulttuurimme katolista pohjavirtaa. Kirja on hänen teesinsä reformaation merkkivuoden kunniaksi ja kollektiivista muistinmenetystä vastaan, sillä ”meissä kaikissa piilee katolisuus”.
Anton on itse innokas katolilainen. Luterilaisuus on hänelle dynaaminen naapuri, joka tekee katolisuudestakin parempaa.
Marginaalista pitkään junaan
Hengeltään Anton on ekumeeninen, mutta onko ekumenia hänelle ennen muuta paavin avaran sylin avaamista?
‒Vaikka kommuunio paavin kanssa olisikin lopullisena tavoitteena, ekumenian on alettava ihmisten välisestä ystävyydestä, ymmärtämisestä, arvostamisesta ja toisiltaan oppimisesta. Ennen kaikkea ekumenia on tätä, vasta viimeiseksi jälleenyhdistymistä. Viimeistään se tapahtuu taivaassa.
Antonin mielestä luterilaisen kirkon kannattaisi vastata tarjoukseen yhteydestä myöntävästi, ennen kuin se näivettyy kokonaan olemattomaksi.
”Katolilaisten korttina voisi olla sanoa luterilaisille, että heidän ainoa toivonsa onkin päästä mukaan paavin vetämään junaan”, Anton kirjoittaa.
Hänen mielestään luterilaiset voivat paavin kyydissä välttyä marginalisoitumiselta tai peräti totaaliselta katoamiselta.
‒ Mutta on muistettava myös toinen puoli. Jos luterilaisuus sulautuisi katolisuuteen, yhdistyminen toisi luterilaisuuden parhaat aarteet paljon laajemman kristikunnan tietoisuuteen ja käyttöön. Luterilaisuudella olisi yhtäkkiä maailmanlaaja miljardiyleisö, Anton tasoittaa.
Älykköateistien kotisatama
Anton nostaa esille katolisuuteen viime vuosina kääntyneitä intellektuelleja, jotka ovat entisiä ateisteja. Hän mainitsee esseisti Antti Nylénin, talous- ja oikeustieteilijänä tunnetun, hiljattain papiksi vihityn Oskari Juurikkalan sekä filosofi Lauri Järvilehdon.
”Näille miehille katolinen kirkko oli luonteva valinta, sillä he katsoivat kristinuskoa ulkopuolelta ottaen huomioon sen historiallisen, globaalin ja käytännöllisen ulottuvuuden”, Anton muotoilee kirjassaan.
Hänen mukaansa katolisen kirkon vanhuus, suuruus ja elinvoimaisuus tekevät siitä perusvaihtoehdon.
Eikö tämä ole turhan tomeraa puhetta maassa, jossa luterilaiseen kirkkoon kuuluu edelleen yli 70 prosenttia väestöstä ja katoliseen kirkkoon 0,25 prosenttia?
‒ Perusvaihtoehdosta puhuessani yritin vain kuvailla sitä, miksi mainitut henkilöt päätyivät katoliseen kirkkoon. Teesini on pikemminkin se, että meillä on tässä käsillä aivan uudenlainen ilmiö Suomen historiassa, nimittäin uuskatolisuus. Se tarkoittaa uskonnottomuudesta katolisuuteen kääntyneitä älykköjä, jotka pistävät kampoihin uusateisteille ja uskonnollisesti välinpitämättömille. He tietävät näiden maailmankatsomusten heikkouden omasta kokemuksestaan.
Lestadiolaisten Vatikaani sijaitsee Oulussa
Luterilaiset herätysliikkeetkin käydään kirjassa läpi katolisten silmälasien läpi katsellen.
Lestadiolaisten kanssa on yhteistä rippi ja Vatikaanin opetusviran kunnioitus. Lestadiolaisten Vatikaani tosin sijaitsee Oulussa.
Evankelisessa liikkeessä Anton tervehtii iloiten sakramenttien kunnioitusta, herännäisyydessä kuuliaisuutta kirkolle. Körtit ”eivät anna lahkolaista vaikutelmaa ahtautumalla tiukkaan tunnustuksellisuuteen”.
Entä löytyykö viidesläisyydestä mitään yhteistä katolilaisuuden kanssa?
‒ Totta kai. Olen paljonkin viihtynyt viidesläisissä piireissä Raamattuopistolla, Ryttylässä ja Suomen teologisessa instituutissa. Perussanoma julkaisi paavi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjat ja Junkkaalan veljekset [Timo ja Eero] ovat vetäneet väkeä Academicum Catholicumin luennoille.
‒ Molemmin puolin arvostamme toisen sitoutumista Raamattuun ja klassiseen kristilliseen oppiin ja tiettyihin eettisiin periaatteisiin, Emil Anton muotoilee.
Silmiinpistävin yhtäläisyys on hänen mielestään kuitenkin evankeliointi. Evankeliumia pyritään julistamaan tuoreesti modernein menetelmin.
”Ehkä evankelisuus”
Jos Emil Antonin pitäisi valita yksi suomalainen herätysliike ja elää uskoaan sen keskellä, minkä hän valitsisi?
‒Vitsi miten vaikea kysymys! Ehkä valitsisin evankelisuuden, koska siellä on hyvä ja iloinen meininki. Siellä rakastetaan evankeliumia, sakramentteja ja teologiaa, ja siellä on tutuntuntuinen liturgia ja ehkä parhaat mahdollisuudet validille viralle katolisestakin näkökulmasta. Toisaalta en oikein taitaisi sietää sen tiukkaa tunnustuksellisuutta, Anton pohtii virne suupielessään.
Hän paljastaa harkinneensa Herättäjä-Yhdistykseen liittymistä, koska sen jäseniltä ei vaadita luterilaisuutta.
‒ Jätän lopullisen vastaukseni vielä ilmaan roikkumaan, sillä en ole vielä koskaan käynyt rukoilevaisten tilaisuudessa.
”Ilman luterilaisia en voi hengittää”
Reformaation 450-vuotisjuhlassa Helsingin hiippakunnan silloinen piispa Paul Verschuren kehotti katolilaisia pitämään arvossa luterilaisen kirkon sisältämiä kristillisiä aarteita. Kuka Suomen katolilaisista onnistuu tätä nykyä siunaamaan sitä, mikä luterilaisessa kirkossa on vahvistamisen arvoista?
‒ Kyllä meidän nykyinen piispamme Teemu Sippo onnistuu siinä aika hyvin, onhan hänellä luterilainen tausta.
On sanottu, että katolinen kirkko on parhaimmillaan siellä, missä se elää kuuloetäisyyden päässä elinvoimaisesta ja teologisesti syvällisestä protestanttisuudesta. Onko Emil Anton samaa mieltä?
‒ Ehdottomasti! Hyvien protestanttien esimerkki innostaa, ja heidän esittämänsä kritiikki pakottaa katolilaisia miettimään uskoaan tarkemmin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vaikuttaa vahva evankelisen katolisuuden virtaus, kun taas joissakin Euroopan umpikatolisissa maissa kirkko on kovin heikoilla. Tarvitaan dynaamista naapuria, joka on tarpeeksi erilainen, mutta silti samaan suuntaan menossa.
Ulkomailla Emil Anton on joskus sanonut, ettei hän oikein voi hengittää ilman luterilaisia.
‒ Siksi etsiydyn katolisissakin maissa mieluusti luterilaisten pariin.
