Kirjoittanut
Kun talvisota alkoi, Kerttu Lavaste oli 13-vuotias. Eila Murphyn haastattelussa hän muistelee vuosiaan pikkulottana ja sota-aikaa. Lapsuudesta on myös lämpimiä lähetystyöhön liittyviä muistoja.
Kerttu Lavaste, os. Kortekangas tulee ”hengellisesti rikkaasta” suvusta. Sukututkimuksella on saatu selville, että jopa hänen isoisänsä isoäidin perheessä oli seitsemän pappia. Oma isäkin, Yrjö Kortekangas, oli Kestilän kirkkoherrana Pohjois-Pohjanmaalla peräti 30 vuotta. Serkku Paavo Kortekangas toimi Kuopion ja myöhemmin Tampereen hiippakunnan piispana kaksi vuosikymmentä.
Puoliso Pekka Lavasteen puolelta hengellinen vauraus vielä lisääntyy. Pekka Lavasteen sukujuuret ulottuvat aina 1500-luvulle Jaakko Finnoon, joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen virsikirjan vuonna 1583. Jaakko Finnon pojasta Henrik Finnosta tuli Hämeenkyrön kirkkoherra. Henrikin tytär Skolastika puolestaan oli Keuruun ensimmäisen kirkkoherran vaimo.
Pekka Lavaste toimi pappina eri seurakunnissa ja vuosina 1981–86 Imatran kirkkoherrana. Hengellisen perintönsä puolesta Kerttu sanoo kuuluneensa oululaiseen kirkollisherätykseen ja Pekka evankelisiin.
Lähetysrakkaus syttyi jo lapsuudessa
Lähetystyö kasvoi nuoren Kerttu-tytön sydämeen pappilan lähetyspidoissa, kun valkoesiliinaiset emännät hoitivat keittiötä ja järjestivät lähetysmyyjäisiä.
− Kaikki lähetystyö on ollut meille rakasta ja läheistä jo lapsesta lähtien. Kodissani maalaispappilassa Pohjanmaalla kaikkein ihanimmat muistot lapsuudestani olivat, kun oli lähetysjuhlat ja kun ei ollut muuta paikkaa missä kaikki tehtiin kuin pappilan keittiö. Tuvan puolella ja pihalla oli juhlat. Talo täynnä valkoesiliinaisia emäntiä, ne laittoivat lähetysjuhlia. Ne ovat rakkaita muistoja.
− Meillä lapsilla oli oma lähetyspiiri. Pidimme kerran lähetysmyyjäiset, kaikki meni Suomen Lähetysseuran kautta. Ei ollut silloin muuta kanavaa, ja isäni ohjasi rahat oikeaan kanavaan. Olin noin kuusivuotias, kun naapurin lasten kanssa järjestimme myyjäiset. Jokainen toi mitä toi. Minä tein sinne elämäni ensimmäisen patatilkun, ja äiti osti sen markalla. Tuotto oli lähes kymmenen markkaa, ja isä kertoi Lähetyssanomiin, että Kestilän lähetysmyyjäiset tuottivat näin paljon. Me olimme ylpeitä.
Lottakahvilassa munkkipalkalla
Kerttu Lavasteen alakoulun opettaja oli pikkulottien johtaja, jonka innoittamana ja vanhempiensa suostumuksella Kerttu liittyi 8-vuotiaana pikkulottiin.
− Kodin lähellä kirkonkylässä oli lottakahvila. Siellä käytiin kantamassa puita puuhellaan, tiskattiin ja saatiin munkki päivän palkaksi. Se oli ihanaa. Kun oltiin pieniä, noustiin jakkaralle, kun tiskattiin. Ei siellä ollut mitään vesijohtoja, ne oli paljut, joissa tiskattiin ja huuhdottiin, ja astiat piti kuivata. Oli valtavaa, kun pääsi vuorollaan sinne. Kun oli suojeluskunnan harjoituksia, tehtiin voileipiä.
Lotta Svärd -järjestö oli Kertun mielestä hyvin järjestäytynyt. Jokaisella oli oma numeronsa, uniikki numero lottaneulassa.
Jatkosodan aikana Lotta Svärd oli maailman suurin vapaaehtoinen naisten maanpuolustusjärjestö viisine jaostoineen. Kun järjestö lopetettiin syksyllä 1944, lottia oli lähes 240 000.
Lapsuus loppui veljen kuolemaan
Sota toi oman varjonsa Kerttu Lavasteen ja muiden tuon ajan lasten elämään. Talvisodan aikana (1939–1940) hän toimi ilmavalvonnassa:
− Jo talvisodan aikana 13-vuotiaana olin isolotan kanssa Kestilän kirkossa hälytyksiä antamassa Ouluun. Kun rajalta alkoi tulla, me annoimme määrätyn koodin, joka sotilashätäpikapuheluna meni läpi kaikesta. Neljän minuutin päästä siitä Oulussa tippui pommi. Se oli tärkeä paikka. Koko talvisodan aikana joka kolmas päivä, ja minulla on siitä Mannerheimin antama muistomitali.
Kertun Heikki-veli menehtyi talvisodassa rintamalle, ja hänet haudattiin 600 muun sotilaan kanssa Suojärvelle Laatokan Karjalaan. Kun alue vallattiin takaisin, hänet tuotiin lautalaatikossa kotiin.
Kerttu itki kolme päivää nähtyään veljensä ruumiin. Äidin pyynnöstä Kerttu koristeli lauta-arkun valkoisella kreppipaperilla. Arkun sisälle laitettiin joulukaktuksen kukka vainajaa koristamaan.
− Siihen loppui minun lapsuus.
Jatkosodan (1941–44) alussa Kerttu joutui näkemään toisenkin veljensä sotaan lähdön. Tämä veli palasi rintamalta päähän haavoittuneena.
− 18-vuotias veli lähti Heikki-veljen kuolemaa kostamaan.
Jokainen teki mitä osasi ja enemmänkin
Jatkosodan aikana Oulua pommitettiin viisi kertaa. Yhdellä kertaa pommitettiin Kerttu Lavasteen koulu, kaunis Engelin piirtämä tyttölyseon lukio. Pommitusten aikana Kerttu oli apuna milloin missäkin.
− Kilometreittäin paloi vanhaa kaunista Oulua. Oli niin tottunut. Mitään ei ihmetellyt eikä mitään pelännyt.
Iän myötä Kerttu sai uusia vastuita:
− Oulun piispa määräsi minut kanttoriksi. Maassa oli sota, ei yhtään auttanut kruusata. Alun pitäen olen harmonilla opetellut soittamaan ja ottanut tunteja, koska meillä ei ollut pianoa pappilassa siihen aikaan. Harmoni oli tuttu, kuin myös urut, kun olin lapsena ollut paljon urkuparvella.
− Sota-aikana oli suuriakin sankarihautajaisia. Kaikki meni hyvin, mutta en pystynyt soittamaan surumarssia. Edellisen kanttorivainajan 12-vuotias poika soitti Kuulan surumarssia, kun lähdettiin kantamaan arkkuja ulos. Minä juoksin haudan reunalle, missä odottivat kuoron rippeet, naisia ja muutama vanha mies. Nuoret miehet olivat rintamalla. Minä sain kirkonkellosta äänen G, ja sitten aloitettiin. ”Vaipuos helmaan synnyinmaasi armaan…” Olin 15 vuotta vanha lottapuvussa, eikä kukaan nauranut. Jokainen teki kaiken mitä osasi, vähän enemmänkin.
− Myöhemmin olin 17-vuotiaana lääkintälotta. SPR:n ensiapukurssin kävin. Muita jaostoja olivat muonitus, lääkitys, ilmavalvonta, toimisto ja kaatuneiden vastaanotto. Jokainen oli oman jaoston kirjoissa. Ennätin olla puolitoista vuotta isona lottana.
Sota kasvatti Kerttu Lavasteen personallisuuteen auttamisen tärkeyden. Sitä hän on toteuttanut elämässään myös lähetystyön ja monen lähetysjärjestön tukijana.
Eila Murphy
Kirjoittaja on Medialähetys Sanansaattajien lähetystyöntekijä vuodesta 1988. Kerttu ja Pekka Lavaste ovat tukeneet Eilan ja hänen nyt jo eläkkeellä olevan puolisonsa Patrick Murphyn työtä alusta asti.
