Kirjoittanut
Keski-Aasian kirkko kesti neuvostoajan ja on jatkanut elämäänsä sinnikkäästi myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (CCCP) oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen hallitsema sosialistinen valtio, joka perustettiin vuonna 1922 ja joka hajosi vuonna 1991.
Kaikki neuvostotasavallat itsenäistyivät riippumattomiksi valtioiksi kommunistihallinnon kahden viimeisen vuoden aikana. Itsenäistyminen lopetti 70 vuotta kestäneen, ajoittain julman, kristittyjen sorron.
Kommunismin kaatuminen toi mukanaan uudenlaisen uskonnonvapauden. Esimerkiksi Uzbekistanissa, Turkmenistanissa, Azerbaidžanissa ja Tadžikistanissa muutos on kuitenkin tapahtunut tuskallisen hitaasti.
Näissä maissa loputon salaisten palvelujen vaikutusvalta, uskonnon harjoittamista rajoittava lainsäädäntö ja byrokraattien sekä suvun aiheuttama painostus vaikeuttavat monen kristityn elämää.
Neuvostoaika ja Leninin valtakausi 1917-1924
Tsaari Nikolai II ja hänen perheensä teloitettiin verisen sisällissodan aikana vuonna 1917. Vladimir Leninin johtamat bolševikit ohjasivat maan vallankumoukseen. Leninin uusi sosialistinen valtio takavarikoi kirkon kiinteän ja irtaimen omaisuuden. Monet Venäjän ortodoksisen kirkon johtajat murhattiin tai he katosivat. Sadat roomalaiskatoliset kirkot suljettiin väkivalloin, mutta baptisti- ja helluntaiseurakuntien määrä kasvoi 150 000:sta 700 000:een.
Neuvostoliitto syntyi Leninin hallinnon aikana vuonna 1922, ja Venäjä oli alueen suurin ja väkirikkain neuvostotasavalta.
Seitsemän vuoden aikana tekemistään uskonnon harjoittamista koskevista uudistuksistaan huolimatta Lenin joutui toteamaan: ”Olemme erottaneet kirkon valtiosta, mutta emme ole vielä erottaneet kansaa uskonnosta.”
Stalinin valtakausi 1924–1953
Lenin kuoli vuonna 1924, ja hänen seuraajakseen tuli Josif Stalin. Stalin teki yli 30 vuoden ajan kaikkensa jatkaakseen kristinuskon tuhoamista vuonna 1953 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.
Kaikki kirkot kärsivät kansakunnan laajuisesta, massiivisesta hyökkäyksestä kaikkia uskonnon harjoittamisen muotoja vastaan. Kymmeniä tuhansia kirkkoja suljettiin tai tuhottiin. Uskonnon harjoittaminen oli sallittua ainoastaan rekisteröidyissä, valtion kontrolloimissa kirkoissa. Kirkon johtajiksi paljastuneet lähetettiin vankilaan tai työleireille. Heitä kidutettiin, he katosivat ja usein kuolivat.
Myös tavallisia uskovia poimittiin rangaistaviksi ja tuhottaviksi. Neuvostohistorioitsijoiden mukaan 40 miljoonaa kansalaista kärsi Stalinin terrorista. Enemmistö noin 20 miljoonasta työleireillä kadonneista oli kristittyjä.
Eräs Militanttien ateistien liiton johtaja kuvasi tuon ajan asenteita näin: ”Vuoden 1930 kuluessa meidän on muutettava punainen pääomamme jumalattomaksi Moskovaksi, kylämme jumalattomiksi yhteismaatiloiksi… kolhoosi, jossa on kirkko ja pappi, on kuin koominen sarjakuva… uusi kylä ei tarvitse pappia.”
Hruštšovin valtakausi 1954–1963
Nikita Hruštšov jatkoi Stalinin perintöä 11 vuoden ajan. Hän keskittyi erityisesti siihen, että koululaiset ja opiskelijat johdatetaan omaksumaan ateistinen filosofia ja kaikki hengellinen usko kitketään nuorisosta. Hän sulki kaksi kolmasosaa Venäjän ortodoksisista kirkoista, suurimman osan luostareista sekä kaikki teologiset oppilaitokset. Evankeliset, baptistit ja helluntailaiset joutuivat erityisen painostuksen kohteeksi.
Erään agitaattorin mukaan ”jokaisen kommunistin vastuulla on olla militantti ateisti, joka taistelee aktiivisesti kommunismin ideologian puhtauden sekä uskonnollisten asenteiden täydellisen hävittämisen puolesta.”
Brešnevin valtakausi 1964–1982
Hruštšov syrjäytettiin vuonna 1964. Hänen seuraajakseen nousi Leonid Brešnev, joka pysyi vallassa 18 vuotta. Brešnev jatkoi sotaretkeä kirkon tuhoamiseksi suorin hyökkäyksin, manipuloimalla ihmisiä ja järjestämällä soluttautujia kirkon johtoon. Lasten parissa työskentelevät ja evankelioivat kristityt olivat erityisen vainon kohteina.
Sanomalehti Kommunistiset tadzhikit kirjoitti tilanteesta 23.3.1972 näin: ”Kaksi vastakkaista ideologiaa, kaksi vastakkaista elämänkatsomusta, kaksi vastakkaista moraalia – yhtä sovittamattomia keskenään kuin vapaus ja orjuus, tai kuin valo ja pimeys. Toinen niistä tuo ihmiselle onnen, toinen kahlehtii sydämen ja mielen yrittäen vakuuttaa hänen olevan vain Jumalan orja.”
Gorbatšovin valtakausi 1985–1992
Vuonna 1985 valtaan nousi Mihail Gorbatšov. Vuoteen 1987 mennessä hän pani toimeen monia poliittisia ja taloudellisia uudistuksia, jotka tunnetaan nyt nimellä perestroika (ven. rakennemuutos).
Hän otti käyttöön myös käsitteen glasnost (ven. julkisuus), joka piti sisällään neuvostojohdon toimien avoimemman tutkimisen ja julkisen keskustelun. Glasnostin aikaan median ja tavallisten kansalaisten tiedonvälitys oli vapaampaa ja sananvapaus voimistui.
Nämä uudistukset johtivat siihen, että monissa Itä-Euroopan maissa alettiin vaatia vapaita vaaleja. Vuoden 1989 loppuun mennessä kommunismi oli romahtanut Puolassa, Unkarissa, Itä-Saksassa, Tšekkoslovakiassa ja Romaniassa. Vuonna 1990 Itä- ja Länsi-Saksa yhdistyivät ja Bulgariassa pidettiin vapaat vaalit.
Vuonna 1991 Gorbatšovin hallinto kukistettiin, Neuvostoliitto lakkautettiin ja korvattiin 15 itsenäisellä valtiolla. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen kylmä sota loppui kestettyään yli 40 vuotta.
Kristittyjen tilanne parani merkittävästi Gorbatšovin hallinnon aikana, mutta hänet itsensä syrjäytettiin vallasta pitkälti hänen tekemiensä yhteiskunnallisten uudistusten takia.
Olgan tarina: Kristittynä Neuvostoliitossa olin jatkuvan tarkkailun alla
Olga on elänyt neuvostoajan ja oli todistamassa sen kaatumista vuonna 1991. Seuraavassa hän muistelee tuon ajan perheiden, kristittyjen ja kirkon elämää.
”Kristittyinä tunsimme aina vainon aiheuttaman paineen. Olo oli kuin akvaariokalalla – kaikkea mitä sanoit tai teit, tarkkailtiin. Vapautta ei kokenut missään, vaan KGB:n kuuma hengitys puhalsi niskaan jatkuvasti. Kun olin naimisissa, veljeni ja minä huomasimme kerran, että asuntoihimme on asennettu kuuntelulaitteet.
Tuntui siltä, että meitä ei pidetty oikeina Neuvostoliiton kansalaisina. Olimme toisen luokan väkeä, kommunistisen ideologian vihollisia, ja siten myös yhteiskunnan vihollisia. Valtion vihollisia! Toisen luokan kansalaisille tapahtuu monenlaista.
”KGB:n kuuma hengitys puhalsi jatkuvasti niskaan”
Näin kerran luettelon maanalaisen evankelisten kristittyjen baptistien (ECB) marttyyreista. 1960-luvulla aloitetussa luettelossa mainittiin yli kaksikymmentä marttyyria. Jotkut heistä olivat kuolleet vankilassa ja toiset tuntemattomissa oloissa, joista kukaan ei tuntunut tietävän mitään. Mutta me kaikki tiesimme, ketkä olisivat voineet aiheuttaa nuo kuolemat.
Joillekin kirkkojemme jäsenille pelko oli musertava. Tiesimme, että melkein kaikissa ECB:n suurissa kirkoissa oli ”vasikoita”. Emme koskaan tienneet, keneen voi luottaa. KGB hajotti yhteisöä kylvämällä epäluuloa ihmisten välille. Jopa omien veljien ja sisarten kanssa piti olla hyvin varovainen. Sama pelko ja epäluottamus näkyy vielä nykyään maissa, joissa kristittyjä vainotaan.
Tuo elämänvaihe vahvisti minua, ja rukous ravitsi. Kommunikointi Herran Jeesuksen kanssa tuntui elintärkeältä. Isälläni oli tapana sanoa, että rukous on hengellinen leipä, koko elämä, varsinkin vankilassa ja vainoissa.
Rukoilimme kaikki, että Jumala muuttaisi tilanteen ja että meillä olisi suurempi vapaus julistaa evankeliumia. Emme koskaan rukoilleet kommunistisen järjestelmän romahdusta. Ilmaisimme asiamme miedosti, mutta Jumala antoi enemmän kuin pyysimme. Hän tunsi sydämemme sekä isoisiemme ja isoisiemme isien rukoukset. Myöhemmin tapahtuneet muutokset olivat Hänen vastauksensa rukouksiimme, kyyneliimme ja niiden ihmisten vereen, jotka eivät palanneet vankileireiltä.
Jumala teki hyväksemme jotakin uutta.
Suurin haasteemme kommunismin ajan kirkkona oli ollako vai eikö olla. Oli kyse henkiin jäämisestä, ja kirkon elossa pysymisestä käytiin hengellistä taistelua.
Alituisena haasteena oli, miten löytää kirkon oikea asema suhteessa viranomaisiin. Valtion kontrolloimien virallisten kirkkojen johtajien asemaan kuului se, että heidän oli tehtävä kompromisseja kirkon säilyttämiseksi. Muuten kirkko katoaisi. Muuten oma turvallisuus olisi vaarassa. Arvioltani noin kolmasosa protestanttisista kirkoista kieltäytyi yhteistyöstä valtion kanssa ja painui maan alle.
Uskoviin kohdistui aina todellisen vainon vaara: sakot, häirintä, syrjintä, vankeus. Viranomaisilla oli oikeus ottaa lapset pois kristityiltä vanhemmilta ja sijoittaa heidät lastenkotiin valtion kasvatettavaksi. Näin toimittiin vielä 60-luvun alkupuolella, jolloin uusi vainojen aalto pyyhkäisi maamme yli Nikita Hruštšovin kaudella.
Sitten tulivat ”akvaariokalan” ja toisen luokan kansalaisen haasteet, eli miten kohdata yhteiskunnasta eristäminen ja miten selvitä urakehityksen estämisestä. Yliopistoon pääsy oli miltei mahdotonta. Politiikkaan tai hallintoon osallistuminen ei tullut kysymykseenkään. Tämä kaikki kuului pakettiin, jonka kanssa meidän neuvostoajan kristittyjen oli selvittävä.
Muutoksen tuulet
Ennen Berliinin muurin murtumista vaistosimme vapauden ajan koittamisen. Isäni oli vielä vankilassa. Hänet oli vuonna 1983 tuomittu viideksi vuodeksi työleirille kauas Siperiaan. Mutta kerran hän kirjoitti kirjeessään profeetallisesti: ”Pian, hyvin pian Jumala tekee jotakin! Hän näyttää voittonsa maassamme, ja meidän olisi oltava valmiita siihen!”
Oltuaan kaksi vuotta kommunistisen puolueen johtajana Gorbatšov allekirjoitti erityisen armahduksen tunnustuksellisista ja poliittisista syistä vangituille toisinajattelijoille. Kesäkuussa 1987 neuvostohallitus julkaisi armahdusmääräyksen ja aktiivisen vainon aallot pysähtyivät.
Armahdettujen luettelossa olivat sukunimet ja kuulemani huhun mukaan siellä oli myös isäni nimi. Hän palasi kotiin elokuussa 1987 neljän vankeusvuoden jälkeen. Se oli suuren riemun aikaa! Hän oli lopulta kanssamme eikä enää koskaan joutuisi vankilaan! Vieläkin alkaa itkettää, kun muistelen tuota suurta iloa ja onnea. Se oli erityistä aikaa koko suvulle.
Fyysisesti ja hengellisesti kylmään maahamme koitti hengellinen kevät. Me tunsimme tuon kevään. Nautimme siitä ja odotimme intohimoisesti rautaesiripun kaatumista. Me kaikki tahdoimme tehdä jotain jouduttaaksemme sitä.
Vuosi 1988 oli Venäjän tuhatvuotisen kristinuskon juhlavuosi: Prinssi Vladimir oli kääntynyt kristityksi vuonna 988. Hänet, hänen palvelijansa ja monet muut kastettiin. Venäjän ortodoksinen kirkko ja myös jotkut evankeliset ja baptistikirkot pyysivät lupaa viettää tätä juhlavuotta. Kuulin myöhemmin, että Open Doorsilla oli mahdollisuus lähettää silloin miljoona Uutta testamenttia Venäjän ortodoksiselle kirkolle tuhatvuotislahjaksi!
Vähitellen näimme viranomaisten asenteissa muutoksia. Ajattelen Jumalan antaneen Gorbatšoville tehtävän ja käyttäneen häntä jotenkin Neuvostoliittoa ympäröivän rautaesiripun avaamisessa.
Pääsin käymään Berliinissä vasta vuonna 1991. Matkustin junalla ja junanvaihdon välisenä aikana kävin katsomassa jäljellä olevaa muuria ja otin siitä matkamuistoksi palan. Minusta tuntui, että kommunismin aika on kadonnut iäksi.
Vertasimme kommunismia Danielin kirjassa kuvattuun patsaaseen, jolla oli kultainen pää ja rautakädet, mutta savijalat. Nyt näimme tämän patsaan kaatuvan, vaikka emme olleet osanneet sellaista odottaa. Se oli jopa enemmän kuin olimme rukoilleet!
Jatkuvan tarkkailun kohteena olemisen tunne hävisi vähitellen. ”Akvaarion” jälkeen aloimme uida ”valtameressä”! Meillä oli vapaus julistaa evankeliumia. Meillä oli hyvin paljon vapautta varsinkin 90-luvun alkuvuosina. Saimme mennä mihin tahansa Jakutskin kouluun, lastentarhaan, vankilaan. Kaikki ovet olivat auki evankeliumin julistukseen. Mikään ei voinut pysäyttää meitä.
Kristillinen kirkko on kasvanut tasaisesti lähes joka puolella entistä Neuvostoliittoa vuodesta 1991 lähtien.
Open Doors on auttanut kääntämään ja tuottamaan Raamattuja ja kristillistä kirjallisuutta, auttanut kristittyjä perustamaan pienyrityksiä heidän oman ja heidän perheidensä toimeentulon tueksi ja tarjonnut kristillistä johtaja- sekä evankelioimiskoulutusta.
Katso video
Tutustu lisää Keski-Aasian tilanteeseen.
