Kirjoittanut
Mattias Kaitainen arvioi C. S. Lewisin kirjan Kasvoista kasvoihin, joka oli Lewisin omien sanojen mukaan hänen kirjoittamistaan kirjoista paras.
C.S. Lewis on ollut ihmisten huulilla ja mielenkiinnon kohteena täällä pohjolassakin jo vuosikymmenet. Osasyynä Lewisin suosioon on hänen ihailtava taitonsa kääntää abstrakteja ja vaikeita ajatusrakennelmia kansantajuiseen ja ymmärrettävään muotoon. Tätä on kristinusko kuulunee aika monen suomalaisen kristityn luettujen kirjojen listalle ja sijoittunee siellä sangen korkealle. Lewis kirjoitti myös paljon hyödyntäen allegoriaa ja tarinoiden maailmaa. Lapsille suunnattu Narnia-sarja on varmasti tunnetuin Lewisin fiktiivisistä teoksista. Moni on kuullut myös Lewisin aikuisempaan makuun suunnatusta Ransom-trilogiasta, harvempi ehkä Lewisin viimeiseksi jääneestä fiktiivisestä teoksesta. Uudelleenkirjoitetusta myytistä: Kasvoista kasvoihin.
Teos oli Lewisin omien sanojen mukaan hänen paras kirjoittamansa, joskaan kirja ei saavuttanut suurta kansansuosiota.[1] Kyse ei olekaan Lewisin helpoimmasta tuotannosta. Tällä kertaa Lewis kuljettaa lukijaa myytin kirjallisen keinon avulla pohtimaan suhdetta Jumalaan. Lewis uudelleenkirjoittaa Lucius Apuleioksen romaanissa Kultainen aasi (Metamorphoses) säilyneen Amorin ja Psycheen myytin. Kirjan sisäistäminen vaatii tarkkaa lukemista ja jättääkin monta kysymystä avoimeksi.
Apuleioksen välittämä myytti käsittelee Psycheä; maailman kauneinta naista, jonka kauneutta jopa Venus, antiikin Rooman rakkauden jumalatar, kadehtii. Erinäisten tapahtumien seurauksesta Psyche joudutaan uhraamaan jumalille. Venus on kateellinen Psychelle ja antaa Amorille tehtäväksi tuhota Psychen, Amor kuitenkin rakastuu palavasti ja vie hänet mukanaan valtakuntaansa. Amor kieltää Psycheä katsomasta kasvojaan ja tapaa tätä vain iltaisin pimeän aikaan. Psychen siskot tulevat valtakunnan rajalle, näkevät Amorin valtakunnan, löytävät siskonsa elävänä ja kuulevat kaikesta mitä on tapahtunut. He tulevat kuulemastaan kateellisiksi ja vaativat Psycheä paljastamaan miehensä identiteetin. Yöllä Psyche sytyttää lampun ja katsoo miehensä kasvoja. Amor kuitenkin herää ja häätää Psychen linnastaan.
Sovittaakseen rikkeensä Psyche antautuu orjaksi Venukselle, joka antaa hänelle neljä myyttistä tehtävää: lajitella vuorellinen sekalaisia jyviä, keritä kultainen lammas, noutaa vettä halkeamasta, joka on kuolevaisten ulottumattomissa ja tavoitella kauneutta alisen maailman jumalattarelta Persefonelta. Eläinten ja jumalten avustuksella Psyche suoriutuu tehtävistään. Amor suostuttelee Jupiterin tekemään Psychestä kuolemattoman ja näin nämä kaksi lopulta saavat toisensa.
Lewis kirjoittama myytti sijoittuu tähän kontekstiin. Hän tulkitsee myyttiä Psychen siskon (Orual) näkökulmasta, joka jää Apuleioksen versiossa sivuhahmoksi. Toisin kuin Apuleioksella, Orual ei tavatessaan Psycheä näe Amorin valtakuntaa, vaan vain kiviä ja metsikköä. Psychen tarjotessa hänelle Amorin viiniä, hän maistaa vain kirkasta purovettä. Lewis sai idean myytin uudelleenkirjoittamiseen tällä juonenkäänteellä jo ennen kääntymystään.[2]Lewisin vahvan materialistiseen tapaan tarkastella maailmaa ei mahtunut ajatusta yliluonnollisesta. Ehkä hän ajatteli Apuleioksen olevan naiivi kirjoittaessaan omaa versiotaan. Lewisin mallissa ei olisi mitään linnaa tai valtakuntaa. Ei olisi mitään yliluonnollista jumaluutta — ei Amoria eikä Venusta. Psyche ja ”jumalat” ovat ne, jotka myytissä olisivat todellisesti väärässä ja Orualin kritiikki kohdistuisi Psychen harhakuviin.
Ajatus Apuleioksen myytin uudelleenkirjoittamisesta säilyi Lewisin mielessä ja vuonna 1955 hän istui veljensä Warren Lewisin ja Joy Davidmanin (Lewisin tulevan puolison) kanssa iltaa suunnitellen uusia kirjoitusprojekteja. Davidmanin kirjeenvaihdon perusteella tiedämme, että he pallottelivat ajatuksia ja päätyivät pohtimaan Psycheen ja Amorin myyttiä. Lewis kirjoitti luonnoksia ja muutamassa kuukaudessa kirja olikin valmis.[3]
Lewis säilytti alkuperäissuunnitelmansa, jossa Orual ei näe Amorin valtakuntaa. Syynä sille ei enää kuitenkaan ollut se, että jumalten maailmaa ei todellisuudessa ollut. Sen sijaan Orualin maailmankuva esti tätä näkemästä Amorin linnaa. Tarinassa perheen tyttäret oli kasvattanut stoalaisuudesta vahvasti ammentava kreikkalainen orja. Orual ei voinut hyväksyä sitä, että siskon tapa tarkastella maailmaa oli muuttunut radikaalisti ja hän rakensikin muuria itsensä ja jumalten välille. Kirja alkaakin Orualin toteamuksella, että hän kirjoittaa valitusta jumalia vastaan. Orual koki jumalten riistäneen Psychen hänen viereltään.
Lewis toteaa, että erilaisiin uskontoihin sopivat samat kategoriat kuin mitä käytämme erilaisista keitoista.
Yksi kirjasta nouseva teema esiintyy myös Lewisin esseessä Christian apologetics. Lewis toteaa, että erilaisiin uskontoihin sopivat samat kategoriat kuin mitä käytämme erilaisista keitoista. Maailmassa on sakeita ja kirkkaita keittoja. Sakeilla Lewis tarkoittaa mystisiä uskontoja erilaisine riitteineen, ekstaattisine kokemuksineen ja orgioineen. Uskontoja, jotka ovat luonteeltaan syvän primitiivisiä ja mystiikan ympäröimiä. Kirkkaisiin kuuluvat puolestaan filosofisesti ja eettisesti painottuvat maailmankatsomukset kuten jotkin buddhalaisuuden muodot ja stoalaisuus.
Kuten Kasvoista kasvoihin teoksesta nousee esiin, tosi uskonto löytyy jostain näiden kahden ääripään väliltä. Lewisin sanoin kristillinen usko haastaa ”akateemista saivartelijaa” paaston, mystiikan ja Kristuksen veren juomisen riitteihin ja samalla villimmistä lähtökohdista kristinuskoon tutustuva ”kirkastuu”. Häntä kutsutaan seuraamaan korkeaa universaalia eettistä mallia ja opettelemaan uudelleen monia tapoja tarkastella maailmaa.
Kasvoista kasvoihin kertoo maailmankuvien kamppailusta. Toisaalla ovat vanhat myyttiset uskonnot rituaaleineen ja toisaalla uusi kreikkalainen sivistynyt ja järkeen pohjautuva materialistinen ajattelu. Totuus löytynee jostain kaiken tämän keskeltä. Teos jättääkin kysymyksiä auki. Lewisin sanoin Orualin ”tuskallinen ongelma oli ’onko Psyche hullu vai olenko minä sokea?’”[4]
Kasvoista kasvoihin on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osista käsittelee pääosan kaikista tapahtumista. Kirjan toinen osa on tarinan ymmärtämisen kannalta keskeinen. Siinä Orual muistelee vanhoilla päivillään omaa historiaansa. Tätä osaa en lähde avaamaan sen tarkemmin, mutta kannustan kirjan lukijaa pysymään tarkkana viimeisiin kappaleisiin asti, sillä matkalla pääset syventymään sekä omaan jumalasuhteeseesi että myyttien maailmaan.
Mattias Kaitainen, seurakuntapastori, Sääksmäki
[1] C. S. Lewisin kirje John Gilfedderille 18.11.1956; C.S. Lewisin kirje Audrey Sutherlandille 28.4.1960
[2] Lewis pyrki ensin kirjoittamaan Psychen ja Amorin myytin runomuodossa. Runon luonnoksia on säilynyt 76 riviä ja näistä voidaan päätellä Lewisin olleen jo tuolloin tämän muutoksen kannalla tarinassaan. Myöhemmässä vaiheessa Lewis päätyi proosatyyliin ja työsti sitä yhdessä tulevan vaimonsa Joy Davidman Greshamin kanssa. Cambridge Companion to C. S. Lewis, Schakel 2010, 281–283; C. S. Lewisin kirje Christian Hardielle 31.7.1955
[3] Joy Davidmanin kirje William Greshamille 23 maaliskuuta 1955
[4] C. S. Lewisin kirjeestä Katharine Farrerille 2.4.1955
