Kirjoittanut
Suomalaiset koittavat usein kätkeä ja ”suorittaa” suruaan, vaikka sen pitäisi olla kiireetöntä olemista, toteaa Mari Pulkkinen. Hänen uusi kirjansa ”Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä” avaa näkökulmia suomalaiseen suruun.
Mari Pulkkisen mielestä ihmisten olisi hyvä oppia ajattelemaan surua sairauden tai häiriötilan sijasta olemisen tilana:
– Surun syli on linnunpesä, joka on nostettu korkealla tuulessa heiluvan puun latvaan. Se ei ole helppo syli, se puristaa ja oksat pistelevät ja raapivat, kun puu heiluu tuulessa, mutta jos sureva suostuu siihen syliin laskeutumaan, tarjolla on kaksi lahjaa. Toinen on se, ettei sylistä ole kiire mihinkään. Siellä saa olla ja levätä. Toinen lahja on se, että kun tulee tuulenpuuska ja puu taipuu tuulessa, jos rohkenee kurkistaa pesän reunan yli, sieltä avautuu ihan uusi näköala. Moni sanoo, että vaikka ottaisi sen kuolleen rakkaan takaisin, niin näköalasta hän ei kuitenkaan haluaisi luopua.
Surusta tuli enemmän kuin työtä
Mari Pulkkinen on surun kokemusasiantuntija. Hänen isänsä kuoli aivoverenvuotoon, kun hän oli parikymppinen uskontotieteen opiskelija.
– Kuolema aiheena oli kiinnostanut minua jo ennen sitä, mutta se oli tuntunut nuoresta tytöstä aika pelottavalta. Sitten, kun isä kuoli, minulle tuli nopeasti oivallus, että ei kannata paeta sitä, mikä pelottaa, vaan on mentävä päin.
Pulkkinen teki väitöskirjansa surusta. Sitä varten hän keräsi suomalaisten surukokemuksia kirjeiden muodossa. Väitöskirja oli vähällä jäädä julkaisematta, kun suru tuli jälleen naisen elämään – Hän menetti kymmenen kuukauden välein kaksi lastaan ollessaan raskauden toisella kolmanneksella.
Väitöskirjantekijää häiritsi erityisesti se vääristynyt kuva surusta, joka nykyihmiselle piirtyy varsinkin naistenlehtien sivuilla. Pulkkinen toteaa, että ”on muotia puhua surusta selviytymisestä.” Tämä kuva surusta ”tavoitteellisena rykäyksenä ja suorituksena” ei vastannut hänen omia kokemuksiaan eikä kirjeistä välittyviä surevien suomalaisten kokemuksia. Niinpä hän lähti etsimään toisenlaista tapaa tulkita surua.
– Jos suru leimataan sairauden kaltaiseksi poikkeus- ja häiriötilaksi, josta pitää parantua, toipua tai selviytyä, me erotetamme sen ihmisyydestä ja riisumme sen siitä ajatuksesta, että se on jotakin, joka kuuluu ihmisenä olemiseen.
Mari Pulkkisen näkemys on, että kuolemasta uskalletaan jo nykyisin puhua, mutta suru on edelleen suomalaisille tabu.
– Se näkyy esimerkiksi siinä, miten vaikenemme omista suruistamme. Meitä vaivaa ”sureviksi paljastumisen pelko”, emme mielellämme näytä surua toisillemme. Nykyisin ei ole enää edes ulkoisia merkkejä, jotka kavaltaisivat meidät sureviksi, kuten surunauhoja tai surupukeutumisen kulttuuria. Ikävää on se, että jos emme suostu paljastumaan sureviksi, emme voi myöskään odottaa saavamme myötätuntoa osaksemme, kirjailija toteaa.
Surua ei pääse pakoon
Surua ei pääse pakoon, vaikka monet sitä yrittävät. Mari Pulkkinen on havainnut, että moni kirjeen kirjoittaja on itsekin tajunnut pakenevansa surua.
– Suru voi kuitenkin iskeä myöhemmin, usein vasta vuosikymmenien päästä, muiden menetysten ja vaikeiden elämäntilanteiden myötä. Surun syliin antautumisen taito olisi arvokasta siinä tilanteessa, jossa ihminen ei voi mitään sille, mitä on tapahtunut. Usein ne surevat pärjäävät paremmin ja tulevat ikään kuin kannatelluiksi, jotka uskaltavat suostua suruunsa, Mari Pulkkinen kuvaa.
Kirjailija on perehtynyt myös suruun liittyviin rituaaleihin. Hänen mielestään sureville itselleen ovat erityisen tärkeitä sekä perinteisemmät rituaalit, kuten hautajaiset, että monet henkilökohtaiset tavat.
– Iäkäs leskimies kirjoitti koskettavasti, kuinka hän vuosia vaimonsa kuoleman jälkeen osti joka päivä tuoreen keltaisen ruusun vaimonsa kuvan viereen. Nuori nainen puolestaan kertoi sytyttävänsä päivittäin itsemurhan tehneen poikaystävänsä muistoksi lyhdyn pihamaalle.
Pulkkinen on huolissaan erityisesti hautajaisrituaalin köyhtymisestä. Ihmiset eivät välttämättä enää mene hautajaisiin edes kutsuttaessa tai eivät vie lapsiaan sinne. Surevat omaiset usein myös lääkitään ennen hautajaisia.
– Lääkäri helposti pyytämättä antaa diabamin niille, joiden paikka on kirkossa tai kappelissa siellä eturivissä. Se on vaarallista siksi, että me emme silloin koskaan näe, mitä se kuoleman surun kipu raadollisimmillaan on, Pulkkinen kiteyttää.
Kirjailija korostaa, että surua on myös kuolemaan kuuluvien arkisten rituaalien suorittaminen, tavallinen tekeminen. Monet keski-ikäiset perkaavat vanhempiensa kuoltua heidän tavaroitaan ja myyvät heidän asuntojaan. Pulkkinen kertoo, että erityisesti yksinhuoltajiksi jääneet miehet kysyivät kirjeissään, ”onko surua se, että yritän opetella tekemään jauhelihakastiketta ja ostamaan oikean kokoiset kurahousut lapselle?”
Pulkkinen huomauttaa, että surevat katsovat elämää usein vähintään yhtä paljon taaksepäin kuin eteenpäin. ”He muistelevat mennyttä, arvioivat suhdettaan kuolleeseen läheiseen ja ikään kuin kirjoittavat omaa elämäntarinaansa uudelleen.”
– Surevat eivät toivo väkisin keksittyä lohtua eivätkä korulauseita. He sanovat, että heille riittäisi se, että toiset myöntäisivät jollain tavalla tunnistaneensa heidän murheensa.
Pulkkinen paljastaa, että hänen intohimonsa on jäljittää, millaista on hyvä suru: ”Ajattelen, että se on sellaista surua, missä ei ole kiire mihinkään – Ei ole aikarajoja eikä tavoitteita, vaan surussa on lupa olla”.
