Kirjoittanut
Vuonna 1948 Raahessa syntyi pieni tyttövauva – niin pieni, ettei hänen uskottu jäävän henkiin, joten hänet hätäkastatettiin. Nyt lähes 70 vuotta myöhemmin Pirkko Böhm-Sallamo kertoo kiitollisena elämästään ja kirjoittajaohjaajan työstään.
Teksti Karoliina Rauhio
Böhm-Sallamon elämän alku ei ollut kaikista helpoin, mutta ei myöskään elämä sen jälkeen. Böhm-Sallamo syntyi vähävaraiseen perheeseen, joka joutui muuttamaan töiden perässä useita kertoja. Perhe-elämää myös varjosti useampi suuri tragedia; kuusilapsisen perheen pojista kaksi hukkui 70- ja 80-luvulla ja yksi menehtyi hiljattain sairauteen, johon ei ole vielä löydetty hoitokeinoa. Myös perheen isä kuoli varhain. Äiti oli perheen kantava voima alusta lähtien, sillä isä oli Böhm-Sallamon mukaan vaikea persoona.
– Isä oli Karjalan evakko. Hän menetti pikkupoikana kaikki veljensä, yhtä hukkunutta lukuun ottamatta, sodassa. Isä oli sielultaan täysin haavoittunut. Hän oli hyvin lahjakas ja valoisa, mutta hänestä löytyi myös traagisia piirteitä. Jo pienenä lapsena ymmärsin, että äiti jaksoi isän rinnalla, koska hän uskoi Jumalaan, Böhm-Sallamo sanoo.
Kirjoittamisesta kanava tunteiden purkuun
Perhe-elämään liittyneet koettelemukset ja tragediat saivat Böhm-Sallamon tarttumaan kynään jo nuorena tyttönä. Silloin hän oli hyvin arka eikä pystynyt puhumaan kenellekään henkilökohtaisista asioistaan. Kirjoittaminen oli kanava purkaa kipeitä tunteita, jotka hän olisi halunnut sanoa ääneen. Siitä oli kuitenkin vielä pitkä matka kirjoittajaohjaajaksi.
Böhm-Sallamo aloitti opintonsa yliopistossa ylioppilaslautakunnan myöntämän stipendin turvin vuonna 1967. Böhm-Sallamo valmistui opettajaksi, mutta päätti kuitenkin vielä jatkaa opiskelemaan englannin kieltä, mikä oli ollut hänen unelmansa jo lapsesta lähtien. Böhm-Sallamo ei kuitenkaan lopulta kokenut opettajan työtä omaksi paikakseen, ja niin hän työskenteli 15 vuotta lääketieteellisen tiedekunnan tutkimussihteerinä. Tiedekunnassa työskennellessään hän sai myös ensimmäistä kertaa 80-luvulla kutsun kirjoittajaohjaajaksi. Kuin sattumalta Böhm-Sallamolla oli jo ennestään kirjoittajaohjaajan koulutus ajalta, jolloin hän harrastuksenaan kirjoitti ja ohjasi ylioppilasteatterille näytelmiä 70-luvun loppupuolella.
Kutsumustyössä kirjoittajaohjaajana
– Kirjoittajaohjaajan koulutuksen käydessäni minulla ei ollut aavistustakaan, että minusta tulisi kirjoittajaohjaaja, vaikka olin kirjoittanut lapsesta lähtien. Olin lapsena hirvittävän arka, mutta teatteriharrastus testasi, uskallanko olla ihmisten edessä ja esiintyä.
Aluksi Böhm-Sallamo piti kirjoittajaohjauskursseja tutkimussihteerin työnsä ohella iltaisin, viikonloppuisin ja kesäisin. Pikku hiljaa pyyntöjä kurssien vetäjäksi tuli kuitenkin jo niin paljon, ettei aika yksinkertaisesti riittänyt vastaamaan kaikkiin pyyntöihin myöntävästi. Pian kuitenkin tutkimussihteerin työt päättyivät. Böhm-Sallamo olisi vielä halunnut jatkaa lääketieteellisessä tiedekunnassa, mutta koki Jumalan sulkeneen sen oven, sillä hän oli nyt oppinut tietämään, mitä tieteellinen tutkimus on.
Tutkimussihteerin työn päätyttyä Böhm-Sallamo aloitti työnsä täyspäiväisenä kirjoittajaohjaajana. Työ ei ole erityisen rahakas, mutta se on kuitenkin ollut Böhm-Sallamon kutsumustyö kaikki nämä vuodet. Kirjoittajaohjaajana hän on kiertänyt ympäri Suomea vetämässä kursseja, joilla hän on ohjannut ihmisiä kirjoittamisessa kunkin omista lähtökohdista ja toiveista käsin. Böhm-Sallamolle on tärkeää, että jokainen kurssilainen kokee, että häntä ja hänen tekstiään arvostetaan. Vuosien varrella hän on tavannut kursseillaan monenlaisia ihmisiä ja elämänkohtaloita, joista monelle kirjoittaminen on ollut tapa purkaa sisimpäänsä. Erityisen kiitollinen Böhm-Sallamo on siitä, että hän sai tehdä työtä yhdessä edesmenneen miehensä kanssa yli kymmenen vuotta.
”Onko sinulla visiota meistä?”
Böhm-Sallamo avioitui miehensä kanssa vuonna 2002. Kun kysyn, miten Böhm-Sallamo tutustui mieheensä, hän vastaa oitis:
– Se on niin ihmeellinen tarina, että siitä saisi vaikka paksun romaanin. Jumala löysi meidät toisillemme. Avioliitto oli elämäni huippua aikaa, Böhm-Sallamo sanoo hymyillen.
Ennen avioitumistaan Böhm-Sallamo oli jo ehtinyt tyytyä osaansa naimattomana, sillä hänellä oli paljon mielekästä työtä tehtävänään kirjoittajaohjaajana. Lisäksi isä-kokemuksen varjo oli aiheuttanut sen, että Böhm-Sallamo pelkäsi avioitua.
– Kerroin miehelleni, että minulle riittää ystävyys, mutta hän kosi minua kysymällä: ”Onko sinulla visiota meistä?” Minusta se on niin ihana kosinta, ettei varmasti toista ole maailmassa. Lopulta uskalsin suostua hänen kosintaansa. Meillä oli 160 ihmisen nyyttikestihäät.
Vaikeita asioita on tarvittu
Böhm-Sallamon mies kuoli vuonna 2014, mutta edelleen suru on vahvasti elämässä läsnä. Böhm-Sallamo olisi toivonut, että he olisivat saaneet pidemmän ajan yhdessä. Hän kuitenkin toteaa, että 12-vuoden avioliitto vastasi heidän kohdallaan varmasti 50-vuoden avioliittoa, koska he kokivat niin paljon asioita yhdessä. Keskinäinen ymmärrys ja luottamus olivat niin vahvalla pohjalla, että he pystyivät puhumaan toisilleen niistä kaikista kipeimmistäkin asioista, joista he eivät olleet kenellekään muulle puhuneet. Siksi Böhm-Sallamo toivoo, että myös varttuneet ihmiset uskaltaisivat tarttua tilaisuuteen, jos sellainen tulee, vaikka eivät olisi aiemmin avioituneet.
Kaiken kaikkiaan Böhm-Sallamo on valtavan kiitollinen elämästään, vaikka siihen on sisältynyt paljon haasteita ja vaikeuksia. Hän näkee erilaisissa elämän vaiheissaan valtavan Jumalan huolenpidon ja johdatuksen.
– Olen saanut ihmeellisen elämän. Jumala on pitänyt huolta, avannut ja sulkenut ovia. Nuorena olin hyvin arka. Olin nupussa, mutta Jumala avasi nuppuni tätä työtä varten. Myös elämän vaikeita asioita on tarvittu, sillä ilman niitä en pystyisi kirjoittajaohjaajana yhtä hyvin kohtaamaan niitä ihmisiä, joilla itsellään on vaikeita kokemuksia.
