Kirjoittanut
Esko M Laine ennakoi, että lopulta papeille jäävät vain toimitukset ja messut, koska kirkkojärjestyksen mukaan muut eivät voi niitä hoitaa.
Pappien määrä vähenee. Samanaikaisesti heidän tehtävänkuvansa pirstoutuvat.
Käytännössä tämä näkyy Esko M Laineen mukaan esimerkiksi niin, että eläkkeelle siirtyvien virkoja täytetään uudistetuilla virkamäärittelyillä. Usein virkoja myös lakkautetaan tai ”pakastetaan”, jotta niitä voidaan tarvittaessa muuttaa tehtäväkohtaisiksi tai määräaikaisiksi projektiviroiksi.
Uuteen tapaan sisältyy hyviä ja huonoja puolia.
– Pätkätyö on toki papille parempi kuin työttömyys, mutta pätkät toisensa perään ja seuraavan odotus eivät voi olla vaikuttamatta siihen, millainen identiteetti papille kehittyy ja mitä hän kantaa mukanaan, vaikka onnistuisikin lopulta saamaan vakipestin kirkossa.
Entistä vähäisempi pappien joukko joutuu seurakunnissa keskittymään siihen, minkä kirkkojärjestyksen mukaan vain pappi voi hoitaa, siis toimituksiin ja messuihin:
– Muista töistä iso osa siirtyy vapaaehtoisille, jos heitä vain löytyy. Viimeisenä papeille jäävät hautajaiset, vaikkakaan ei enää ole täyttä varmuutta siitäkään, saavatko he niissä kahvia juodakseen!
Laine uskoo vapaaehtoisten motivaation ja osaamisen riittävän pitkälle, jos he saavat koulutusta ja jos seurakunta heistä huolehtii.
– Vapaaehtoisissa on kuitenkin myös niitä, jotka ovat itse avun tarpeessa tai suurien, voimia kuluttavien elämänmuutosten keskellä. Se saattaa aiheuttaa ongelmia.
Laine aprikoi myös, riittääkö Suomessa papiksi haluavia:
– Riittääkö kiinnostus, kun kirkon jäsenmäärä putoaa niin, että papit joutuvat kautta linjan marginaaliin? Romahduttaako kirkon aseman muutos pappeuden vetovoiman? Vaikuttaako tämä kehitys yliopistojen teologisiin tiedekuntiin pyrkivien tasoon?
– Jo nyt Helsingissä teologisessa tiedekunnassa opiskelevien enemmistö on niin sanottuja generalisteja, jotka eivät tähtää tai hyvin todennäköisesti eivät edes lopulta päädy papeiksi tai kirkon palvelukseen.
– Nuorimmat pääkaupunkiseudun kollegoistani kertovat toistuvasti, että heidän ikäryhmäänsä kuuluvien tuttavien joukossa pappi on ihmetyksen aihe. Niin harva enää tuossa kohortissa kuuluu kirkkoon.
Laine kertoo tutustuneensa kirkkososiologiasta väitelleen teologian maisterin, Hannu Rantalan, tutkimukseen uskonnollisen yhteisöllisyyden rapautumisesta.
– Hänen mukaansa jälkimodernina aikana sen tulokset koskevat myös pappeja. Pappeus on oman kutsumuksen, työnäyn ja niiden vastakohtien rajapinnalla tarpomista.
– Enää ei ole yhtä kirkkoa eikä yhtä kirkon virkaa. Pappi voi kokea kiintymystä pappeuteen, mutta yhtä lailla vetoa myös muihin tehtäviin kirkon ulkopuolelle. Yllättävän moni kollega tuntee nyt olevansa tuolla kaltevalla rajapinnalla omaa pappisidentiteettiään pohtiessaan.
Laine uskoo, että papit viihtyvät sellaisessa tulevaisuuden kirkossa, jossa ovat läsnä viran kaksi puolta – perinteinen ja uusi:
– Toivo on Kristus itse, mutta pappien on samalla hyvä nähdä moninaisuus rikkautena sekä kirkossa että elämässä yleensä. He tarvitsevat kykyä, rohkeutta ja halua altistaa itsensä dialogiin kaikilla tavoilla ajattelevien kanssa.
