Kirjoittanut
Kirkolliskokousedustaja Soili Haverinen ruotii kirjoituksessaan kahden kirkolliskokousaloitteen käsittelemistä elokuussa järjestetyssä kirkolliskokouksessa.
Ensimmäinen kirkolliskokouksen täysistuntoviikko pidettiin tänä vuonna jo toistamiseen vasta elokuussa koronaepidemian vuoksi. Etäkokousten nuutunut tunnelma oli kaukana, kun keskustelu salissa pääsi vauhtiin. Viikon aikana käsiteltiin useita merkittäviä aloitteita, joista kahta tässä tarkastellaan lyhyesti.
Hannu Kipon tekemän ehtoollisen vieton rajoitusten lieventämiseen pyrkivän aloitteen käsittely saatiin päätökseen, kun yleisvaliokunnan mietintö, jossa esitetään aloitteen jättämistä raukeamaan, hyväksyttiin täysistunnossa. Mikäli aloite olisi hyväksytty, ehtoollisjumalanpalvelusta olisi jatkossa voitu viettää paikasta riippumatta, kunhan luterilaisen kirkon pappisvirkaan vihityt papit toimittavat sen kirkkokäsikirjan mukaisesti. Tämä olisi antanut messuyhteisöille rajattoman vapauden viettää messua myös muualla kuin kirkkotiloissa kirkkoherran lupaa kysymättä. Toisaalta tämä muutos olisi samalla avannut oven vaikkapa kapakkaehtoollisille.
Sairaan ihmisen ehtoollista koskeva muutosesitys, jossa ehdotettiin, että ehtoollisen voisivat nauttia myös muut paikalla olevat, todettiin sekä yleisvaliokunnan mietinnössä että perustevaliokunnan lausunnossa tarpeettomaksi. Yhteinen ehtoollisen nauttiminen sairaan ehtoollisen yhteydessä sallitaan jo nykyisen kirkkojärjestyksen puitteissa kirkkokäsikirjassa ja kirkollisten toimitusten oppaassa.
Huoli tuntuu hieman ylimitoitetulta siihen nähden, että lähes 99% seurakuntalaisista on hajaantuneena joka sunnuntai jossain muualla kuin ehtoollispöydän ääressä.
Sekä yleisvaliokunnan mietinnössä että perustevaliokunnan lausunnossa toistui huoli ja pelko kirkollisen yhteyden särkymisestä ja hajaannuksen lisääntymisestä, jos ehtoollisen viettämisen kontrollia kevennetään. Tämä huoli tuntuu hieman ylimitoitetulta siihen nähden, että lähes 99% seurakuntalaisista on hajaantuneena joka sunnuntai jossain muualla kuin ehtoollispöydän ääressä. Kiinnitin omassa puheenvuorossani tähän huomiota. Toiseksi on epärealistista ajatella, että kirkko todella pystyisi estämään näillä säädöksillään hajaannusta niiden ryhmien kohdalla, jotka todella haluavat irtaantua kirkon yhteydestä. Liian tiukka sääntely kirkon taholta päinvastoin vahvistaa näitä ryhmiä.
Vaikka kirkolliskokous jätti Hannu Kipon aloitteen raukeamaan, aloite ei todellakaan ollut turha. Tämän voi todeta lukemalla kokonaan sekä yleisvaliokunnan mietinnön että perustevaliokunnan lausunnon ja siitä jätetyn eriävän mielipiteen. Näistä voi havaita muuttuneen asenteen messuyhteisöjä kohtaan. Itse asia on mennyt eteenpäin. Messuyhteisöjen huoli on kuultu, eikä niiden elämää tahdota tarkoituksella hankaloittaa. Jos joku kirkkoherra tai jopa tuomiokapituli niin tekee, se tapahtuu ilman kirkolliskokouksen mandaattia.
Yleisvaliokunta linjaa mietinnössään: ”[Piispainkokouksen vuonna 2017 antama] suositus on edelleen hyödyllinen tausta yhteisille keskusteluille. Yleisvaliokunta näkee kuitenkin, että yhteisistä tahdonilmauksista ja yhteistyötä ohjeistavista suosituksista huolimatta seurakuntien ja järjestöjen yhteistyö ei kaikkialla ole toimivaa ja ongelmatonta. Valiokunta suosittelee, että tuomiokapitulit tukisivat jumalanpalvelusyhteistyön parempaa toteutumista niillä paikkakunnilla, joissa seurakuntien ja järjestöjen välillä esiintyy yhteistyöongelmia tai yhteistyö on katkennut kokonaan.” (Yleisvaliokunnan mietintö 1/2021 edustaja-aloitteesta 2/2020 Kirkkojärjestyksen 2. luvun 9 § ja 10 § muuttamiseksi, s. 13-14.)
Tämä suositus on nyt kirkolliskokouksen yksimielisesti hyväksymä kanta, johon voi hyvin vedota siellä, missä kirkkoherra tahtoo estää messuyhteisön toiminnan. Lisää vahvistusta tälle tuli myös tulevaisuusvaliokunnan kirkon nelivuotiskertomusta koskevasta mietinnöstä, jossa messuyhteisöt nähdään yhtenä keskeisenä ratkaisuna kirkon vaikeuksiin.
Aloitteista odotetusti eniten keskustelua herätti edustaja-aloite 2/2021 ”Pyyntö piispainkokoukselle valmistella esitys kirkolliskokoukselle samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä ja siunaamisesta” Puheenvuoroja käytettiin jopa 68. Aloitteen eteneminen oli vaakalaudalla heti kättelyssä, kun sen hylkäämistä esitettiin jo lähetekeskustelussa. Tällaista tapahtuu hyvin harvoin.
Sukupuolineutraalia avioliittoa on turha yrittää ujuttaa kirkkoon kiertotietä ilman ¾ määräenemmistöpäätöstä.
41 edustajaa äänesti aloitteen jatkokäsittelyä vastaan ja 62 äänesti sen puolesta, joten aloite etenee meille perustevaliokuntaan. Onkin mielenkiintoinen kysymys, millainen mietintö voidaan tehdä piispainkokoukselle esitetystä pyynnöstä, joka on kirkon linjan vastainen. Avioliitosta on jo tehty niin mittava teologinen perustyö vain muutama vuosi sitten, ettei sitä ole mielekästä avata uudelleen. Aloitekeskustelussa tuli myös hyvin selväksi, että sukupuolineutraalia avioliittoa on turha yrittää ujuttaa kirkkoon kiertotietä ilman ¾ määräenemmistöpäätöstä.
Suoritetusta äänestyksestä näkee jotain hyvin merkittävää kirkolliskokouksen jakaantumisesta ja voimasuhteista avioliittokäsityksen suhteen. Koska aloitteiden hylkääminen heti lähetekeskustelussa on hyvin harvinaista, jatkokäsittelyn puolesta äänesti myös moni aloitetta vastustava edustaja.
Ei siis ole näköpiirissä, että tämä kirkolliskokouksen kokoonpano muuttaisi kirkon avioliittokäsitystä määräenemmistöllä, koska edes enemmistön saaminen sen kannalle ei ole selvää. Toivottavasti tämä rohkaisee jatkamaan rukousta ja taistelua sen puolesta, että Suomen ev.lut. kirkko voisi pysyä Jumalan Sanan perustalla niin tässä kuin muissakin asioissa, ja palaisi takaisin niissä, jossa on jo harhautunut.
Soili Haverinen
