Kirjoittanut
Junnu Aaltosen ensimmäinen elämä päättyi 50-vuotiaana, kun hän tuli uskoon. Sitä ennen muusikolla oli tunne, että ”jotain puuttuu”.
– Seisoin tuossa. Siinä se tapahtui, Aaltonen, 83, kertoo kotonaan Vantaalla.
Hän osoittaa keittiönpöydän ja flyygelin välistä kaistaletta olohuoneessa.
Siitä on yli 30 vuotta. Tuolloin viisikymppisellä muusikolla oli tunne, että jotain puuttui. Hän kahlasi eri uskonnot alkaen idästä – ja kuten monelle käy – tarttui Raamattuun viimeisenä.
– En ole uskovaisesta kodista. Vanhempani olivat sodasta katkeria. Anteeksi ei annettu, ja se oli ehdotonta.
– Seisoin tuossa yksin ja rakastuin Jeesukseen. Fyysinen Jumalan läsnäolo tuli päälleni. Rakkaus tulvahti. Jumala näytti minulle Jeesuksen. Ihan rauhallista se oli, hurmoksessa en ole koskaan ollut. Karismaattisissa piireissä käydessäni hiuskaan ei ole värähtänyt päässäni, Aaltonen selittää.
Riitta-vaimo oli tullut uskoon muutama kuukausi aiemmin. Kun Riitta kertoi asiasta, Junnu ja tytär katsoivat toisiaan, että loppuiko iloinen elämä tähän.
– Silloin pääni läpi meni kuitenkin ajatus, että tuota olen aina halunnut. Riitta on sellainen luomu-uskovainen, että ”totta kai Jeesus rakastaa meitä, ei ole pienintäkään epäilystä siitä”. Itse olen enemmän insinööriluonne. Riitta halusi aluksi pitää uskon vain itsellään. Käydä yksinään uskovaisten kokoontumisissa. Minun täytyi oikein kysyä, eikö sinne miehet pääse ollenkaan. No, nyt olemme 32 vuotta käyneet yhdessä tilaisuuksissa, Aaltonen nauraa.
Hylkääminen ja arvottomuus
Sotalapsi Junnu Aaltosen varttuminen ei ollut helpoimmasta päästä. Vuoden ikäisenä isälle ja äidille tuli avioero. Sitten jätti äiti, joka lähti lotaksi. Sitten mummo, joka vei poikakotiin. Poikakoti lähetti lopulta Ruotsiin. Oli vuosi 1944 ja Aaltonen oli 8-vuotias. Suomeen hän palasi 12-vuoden ikäisenä.
– Ruotsiin pääsy oli minulle kuitenkin kuin taivas. Suomeen palaaminen oli kuin matka kuuhun. Kun palasin, en edes tuntenut äitiäni kunnolla. Isänikin tapasin vain muutaman kerran.
– Näistä kokemuksista kehittyi arvottomuuden tunne, joka on seurannut minua koko musiikkiurani ajan. Vaikka olen ollut esillä huippumuusikkona, tuo tunne on ollut läsnä. On ollut vaikeaa päätyä arvottomana jatkuvasti tilanteisiin, jossa minut esitellään tosi arvokkaana, Aaltonen puntaroi.
Aaltonen sanoo hoitaneensa vapaan jazzmuusikon hommia ”kuin virkamies”. Rappioromantiikka ei hänen elämäänsä ole kuulunut, vaikka monet Aaltosen ystävät ovat sotkeutuneet muun muassa päihteisiin. Aaltonen soitti muun muassa sittemmin raitistuneen ja uskoon tulleen Jukka Tolosen kanssa menestyneessä Tasavallan Presidentti -yhtyeessä.
– En olisi lyönyt viittä senttiä vetoa Jukan elämänmuutoksen puolesta. Olin soittamassa silläkin keikalla, joka johti Tolosen vangitsemiseen. Muistan miten sekaisin hän oli. Nyt soitan taas Tolosen kanssa hänen veisaamiaan virsiä.
Kovaa duunia ja matematiikkaa
Kitara kuului nuoren Junnu Aaltosen harrastuksiin, mutta 17-vuotiaana hän myi sen ja lähti takaisin Ruotsiin. Hän työskenteli renkinä, mikä oli kovaa hommaa. Aaltonen näyttää käsiään, joilla on tehty fyysistä duunia.
– Eivät nämä ole mitkään soittajan sormet, mutta hyvin soittaminen on luonnistunut silti. Kun ostin Ruotsissa asuessani saksofonin, en osannut edes koota sitä. Opin kuitenkin nuotit nopeasti. Minusta se on pelkkää matematiikkaa. Minulla oli pohjaa kitarassa ja omaksuin uusia asioita nopeasti. Armeijan jälkeen fonin soitto loppui ja oli työttömyyttä. Myin saksofonin ja menin sellutehtaaseen töihin. 25-vuotiaana pääsin Sibelius-Akatemiaan, Aaltonen selostaa.
Hän on sittemmin noussut erääksi Suomen merkittävimmistä tenorisaksofoneista ja huilisteista. Aaltonen tunnetaan Tasavallan Presidentin lisäksi muun muassa Umo Jazz Orchestra -yhtyeestä sekä Juhani Aaltonen triosta.
– Visualisoin melkein kaiken. Näen musiikin väreinä ja kuvina. Dramatiikan taju on minulla voimakas. Olen opetellut itse aivan kaiken musiikissa. Ymmärrän sointujen matematiikan, mutta yhdistelen niitä omalla tavallani, Aaltonen luonnehtii.
Ennen kaikkea Aaltonen improvisoi. Studiosessioissa improvisoinneista on syntynyt myös omia sävellyksiä.
– Nykyään 95 prosenttia soitostani tapahtuu kirkoissa. Soittoni on tavallaan rukousta. Rukousringeissäkin olen usein sanojen sijaan käyttänyt huilua. Soitan niin kuin runonlausuja lausuu. Jokaisella äänellä on paino.
– Mutta en hengellistä musiikkia. Se on vain musiikkia. Mutta Jumala käyttää myös sitä. Ja soittamisessa kyllä koen fyysistä Jumalan läsnäoloa. En tiedä, miten näitä selittäisin, Aaltonen tuskailee.
Lapsuudesta kaikuva arvottomuuden tunne nostaa välillä päätään varsinkin esiintyessä.
– Pitää soittaa jossakin Belgian televisiossa kuuluisuuksien kanssa, ja ajattelen vain, että minun pitäisi olla tehtaassa töissä. Se on kuin leijonan luolassa.
– No, enää kokemukset eivät ole ihan noin rajuja. Enää en ajattele, että minun pitää tietää ja osata, mutta minun pitää kyllä valmistautua. Usein jätän asiat Jumalalle siten, että tämä on katastrofi, jos et auta. Koskaan hän ei ole jättänyt auttamatta. Minulla täytyy aina olla suunnitelma, jotta Jumala voi muuttaa sen.
Armo on enemmän kuin oikeus
Aaltosen elämästä on julkaistu parikin kirjaa. Toinen syntyi taiteilijan itsensä kirjoittamana vuonna 2013. Vuonna 2017 ilmestyi Hannu Luntialan Jazzia Jumalan armosta – Juhani Aaltosen tarina. Aaltosen päiväkirjamerkintöihin perustuva Oivallusten kirkastama armo (2017) luotaa muusikon hengellistä maisemaa. Tästä kirjasta Aaltonen vaikuttaa olevan eniten innoissaan. Nyt hän selailee jo uusia päiväkirjamerkintöjään keittiön pöydän ääressä.
”Se, että Jeesus ei sano jostakin asiasta jotakin, ei tarkoita, etteikö hänellä olisi siitä mielipidettä. Se on vain kätkettynä niihin asioihin, joista hänellä on mielipide.”
– Tämän kirjoitin viime maaliskuussa. En ymmärrä, mistä olen näitä asioita saanut päähäni. En koe osaavani tällaista kirjoittaa. Jumala on antanut minulle näitä ajatuksia, Aaltonen puntaroi ja lukee lisää.
”Kristus ei ole meidän käsityksemme hänestä. Hän on totuus. Ei se, mitä me luulemme hänen pitävän totuutena. Kristus ei ole jaettu. Me ihmiset jaamme Kristuksen.”
– Jos olemme jostakin asiasta kahta mieltä, emme ole Kristuksessa, koska armo ei ole kahta mieltä. Kristus armahtaa sekä hyvän että pahan.
Aaltonen kertoo oppineensa paljon juuri armosta.
– Armo on ihan muuta kuin oikeus. Se on luovuttamista kokonaan. Et enää vaadi oikeutta. Armo on kuin raha: jos et käytä sitä, kuolet nälkään. Armahdettu alkaa armahtaa ympärillään olevia. Silloin se kantaa hedelmää.
– Armo ei ole kertakäyttölahja. Sen käyttämiseen tarvitsee saada opetusta, eikä sitä koskaan voi käyttää loppuun. Se vain tulvii, Aaltonen kuvailee.
Hän jatkaa, että vaikka hänen iässään ystäviä on jo kuollut ympäriltä, hän kokee olevansa ”elämänsä kunnossa”.
– Sisäistän nyt musiikkia paremmin kuin koskaan aiemmin.
– Ikuisesta elämästä järki ei paljon käsitä, mutta odotan sitäkin. Olemme puhuneet, että Riitalla olisi siellä talo ja minä pääsisin talonmieheksi.
Arkkipiispa Tapio Luoma luovutti vuoden 2018 Kirkon kulttuuripalkinnon Juhani Aaltoselle 29.1.
