Kivelä: Ikääntyminen on hieno kasvuprosessi – ”Jos ihmiset ymmärtäisivät psyykkisen vanhenemisen arvon, ikärasismi vähenisi”

”Sirkka-Liisa Kivelän mukaan Suomessa hoidetaan vanhuksia paikoin huonommin kuin kotieläimiä.” ”Sirkka-Liisa Kivelä häpeää olla suomalainen.”

Nämä Naisten Äänen ja Ylen artikkeleiden lainaukset kuvaavat hyvin, mistä emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelä on tullut tunnetuksi: rohkeista kannanotoistaan ja uraauurtavasta työstään vanhustenhoidon parantamiseksi.

– Sain jo lapsuudessani harmonisen kuvan vanhuudesta, ja siksi ikärasistiset tunteet ja ajatukset ovat minussa vähäisiä. Kasvoin maalaistalossa, jossa mummoni eli ja kuoli meidän keskellämme – osana yhteisöä.

Järkytys olikin suuri, kun Kivelä lääkäriksi opiskellessaan pääsi tutustumaan Oulun kaupunginsairaalan pitkäaikaisosastoon.

– Siellä oli lakanoiden välissä makaavia, surkastuneita vanhuksia, joita ei ollut koskaan kuntoutettu. Kauhistuin, että miten vanhuksia voidaan kohdella niin.

Kivelä uskoo, että juuri havainto iäkkäiden kaltoinkohtelusta oli yksi sysäys geriatrian eli vanhustenhoito-opin valintaan erikoistumisalaksi.

– Toinen oli se, kun aloin katsoa suomalaisia väestöennusteita. 1980-luvulla 85-vuotta täyttäneitä alkoi tulla ovista ja ikkunoista, eikä geriatriasta puhuttu juuri ollenkaan.

Lääkäri ymmärsi, että jos perusterveydenhoidossa ei osata hoitaa vanhuksia, edessä on kaaos.

– Ajattelin, että sitten geriatrian kehittäminen on minun tehtäväni. Sillä tiellä olen edelleen, hän hymyilee.

Päätöstä seurasi väitöskirjatyö sekä useita kansallisia ja kansainvälisiä tutkimusprojekteja muun muassa ikäihmisten masennuksesta, kaatumisista ja niiden ehkäisystä, pahoinpitelystä ja kaltoinkohtelusta, sepelvaltimotaudista, lääkehoidosta ja vanhuspalveluista. Kivelä on kirjoittanut oppi- ja tietokirjoja sekä toiminut vanhustenhoidon asiantuntijana niin Suomen lainsäätäjien tukena kuin kansainvälisissä hankkeissa.

Näiden vuosikymmenten aikana on tapahtunut paljon hyvää. Koulutus on mennyt eteenpäin ja 1990-luvun vanhustenhoitojärjestelmän uudistus toi mukanaan palvelutalot ja kevyemmät palveluasumisyksiköt.

– Uudemmat vanhustenhoidon tutkimukset osoittavat kuitenkin, että 2010-luvulla on tullut kammottava takapakki. Kuntoutus on laiminlyöty, ja systeemi tuottaa toimintakyvyttömiä vanhuksia. Kun siihen vielä lisätään hoitajapula, tilanne on jo perustuslain vastainen, Sirkka-Liisa Kivelä arvioi.

Rakenteellisia ongelmia suurempana hän näkee kuitenkin ikärasismin.

– Kun vuonna 2009 annoin eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle lausunnon hallituksen selonteosta syrjimisen ehkäisemiseksi, järkytyin. Tiedoston aukaistuani huomasin, ettei sisällysluettelossa edes mainittu iäkkäitä. Jos hallituskaan ei tunne iäkkäiden syrjintää, ei ole ihme, ettei kukaan välitä vanhuspalveluiden korjaamisesta.

Sirkka-Liisa Kivelän mukaan Suomessa onkin vielä pitkä matka siihen, että senioreita arvostettaisiin yhtä paljon – tai jopa vähän enemmänkin – kuin muita.

– Ikäsyrjintää on kaikissa yhteiskunnissa. Tutkijaksi lähdettyäni huomasin kuitenkin, että meillä sitä on jopa enemmän kuin muissa Pohjoismaissa.

Yksi selitys ilmiölle voi olla se, että Suomi on vielä kansakuntana nuori.

– Meillä ei ole pitkää sivistyksen ja kulttuurin perinnettä, mikä tulee esille monin tavoin. Vasta 2000-luvulla on alettu esimerkiksi puhua sodasta.

Kivelä uskoo, että historian arvostus vaikuttaa myös vanhuuden arvostukseen: sivistyneessä valtiossa vaalitaan vanhoja rakennuksia ja kunnioitetaan iäkkäitä.

Iäkkäiden elämänkokemuksen kautta saama viisaus onkin yksi aihe, josta Kivelä toivoisi puhuttavan enemmän.

– Jos ihmiset havahtuisivat miettimään psyykkistä vanhenemista, se vähentäisi ikäsyrjintää ja nostaisi vanhojen ihmisten arvoa.

Emeritaprofessori iloitsee siitä, että psykologiassa on alettu tutkia vanhuutta ja siihen liittyviä voimavaroja.

– Psyykkinen ikääntyminen on hieno kehitysprosessi: matka itsetuntemukseen ja elämän ymmärtämiseen. Myös kulttuurin ja historian siirtäminen on hurjan arvokasta – muutenhan nuoret elävät yhteiskunnassa, jossa ei ole historiaa.

Yksi psyykkisen vanhenemisen ja siihen liittyvän henkisen prosessin lopputulos on uudenlaisen luovuuden löytäminen.

– Tutkijat puhuvat ”emansipoituneesta viattomuudesta”. Sillä tarkoitetaan luovuuden vaihetta, jossa iäkkäästä ihmisestä tulee ikään kuin lapsi siinä mielessä, että hän näkee asioita eri tavalla. Kuitenkin lapsekkuuteen yhdistyy elämänkokemus, jollaista ei ole lapsilla tai vielä keski-ikäisilläkään, Kivelä selittää ja kertoo käyttävänsä tästä luovuuden vaiheesta nimeä hulvattomuus.

– Kun on riittävän vanha, roolit jäävät taakse ja saa olla oma itsensä. Hulvattomuus voi ilmetä esimerkiksi siten kuin itsenäisyyspäivän Linnan juhlissa muutama vuosi sitten: eräs sotaveteraani nousi pöydästä ja sanoi, että nyt haluan laulaa presidentin rouvalle laulun. Voi kun sellaista olisi enemmän.

Sirkka-Liisa Kivelä toivookin, että senioreiden mahdollisuuksia harrastaa ja oppia uutta tuettaisiin.

– On hienoa, että myös seurakunnat järjestävät sekä tietopuoleista valistamista että luovaa toimintaa, kuten maalauskursseja ja runo- ja raamattupiirejä. Jokaiselle iäkkäälle pitäisi löytää jokin luova prosessi, Kivelä sanoo.

Sirkka-Liisa Kivelä on puhujavieraana Helsingin Saalem -seurakunnan järjestämässä Ystäväpalvelun koulutuspäivässä 3. syyskuuta.