Eilen ensi-iltansa saanut Klaus Härön uusin suomalais-virolainen elokuva Miekkailija antaa katsojalle tilaa hengittää ja eläytyä tarinaan. Upea kuvaus ja musiikki nostavat esille tarinan pyyteettömästä välittämisestä.
Klaus Härön viides pitkä elokuva Miekkailija on täynnä ohjaajalle tyypillisiä piirteitä: uskottavia henkilöhahmoja, tarkaan mietittyjä yksityiskohtia ja visuaalista kauneutta, jonka kuvaaja Tuomo Hutri vangitsee filmille rautaisella ammattitaidolla. Härön aikaisemmat elokutat Näkymätön Elina (2003), Äideistä parhain (2005), Uusi ihminen (2007) ja Postia pappi Jaakobille (2009) ovat kaikki niittäneet palkintoja niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Vähäeleistä välittämistä
Kuten Härön muutikin elokuvat, Miekkailija sijoittuu menneisyyteen; 1950-luvun alun Haapsaluun. Kaupungin ränsistyneeseen kouluun saapuu Leningradista uusi liikunnanopettaja Endel Nelis (Märt Avandi), joka alkaa opettaa lapille miekkailua koulun jälkeen. Koulun rehtorin silmätikuksi joutuneen opettajan menneisyydestä alkaa paljastua vaarallisia salaisuuksia eikä lasten vieminen miekkailukilpailuihin Leningradiin ehkä olekaan hyvä ajatus.
Miekkailijan juoni on yksinkertainen eikä Härön tarkoitus ole selvästikään jatkuvasti yllättää katsojaa, mikä tuntuu nykyään olevan monen elokuvan päätarkoitus. Sen sijaan Miekkailija etenee varman rauhallisesti ja antaa tilaa eläytyä tarinaan. Edes lopun miekkailukilpailun ennalta-arvattava loppu ei tunnu kliseiseltä, koska pääpaino ei ole voiton tavoittelussa vaan Härön omien sanojen mukaan ”olennaista on se, että ihmiset astuvat ulos kuorestaan ja kohtaavat toiset ihmiset”(HS, 14.32015).
Elokuvan kantavaksi teemaksi nousee lähimmäisenrakkaus, joka ilmenee toisista välittämisenä oman turvallisuuden kustannuksella. Elokuvaa tukee muun muassa Kirkon medialiitto.
