Kirjoittanut
– Joskus minut nähdään hurskaampana, mitä olen. Joskus taas hullumpana, arvioi elokuvaohjaaja Klaus Härö.
Ohjaajan ominaisuudet tulevat heti esiin. Klaus Härö nostaa sanelimeni pöydältä ja asettelee sen servetin päälle.
– Luulen, että äänenlaadusta tulee näin parempi, hän sanoo.
– Mutta en ole varma.
Porvoon vanhassa kaupungissa kahvilat ovat söpöjä ja kalliita. Ajokeli on kammottava, mutta kaupungilla kuljeskeluun sää on täydellinen: suuria lumihiutaleita taivaan täydeltä.
Härö on vannoutunut porvoolainen, vaikka myöntääkin asuneensa opiskeluvaiheessa Helsingissä. Helsinkiin sijoittuu myös ohjaajan uusi elokuva, joka kertoo juutalaisten oloista Suomessa toisen maailmansodan aikana, kun Suomen ja Saksan välinen ”yhteistyö” tiivistyi. Pääosassa Ville Virtanen näyttelee Abraham Stilleriä, joka oli Helsingissä asuneiden juutalaisten johtohahmo ja auttaja.
Virtasen roolisuoritus on sydämeen käyvä. Elokuvan loppupuolella piti vähän itkuakin pidätellä.
– Kiitos kiitos, ohjaaja kommentoi.
Hän on nähnyt elokuvan noin ”80-90 kertaa”.
Valmistelu alkoi yli 15 vuotta sitten.
– Mietimme tuottaja Ilkka Matilan kanssa, mistä tekisimme elokuvan, jos saisimme valita minkä tahansa teeman. Molemmat toistemme ajatuksia tietämättä sanoimme, että Suomen juutalaisluovutuksista. Olimme lukeneet Elina Sanan aiheeseen liittyvän kirjan Kuolemanlaiva.
– Minua kiinnosti, miksi Suomi luovutti juutalaisia Saksaan, mutta vielä enemmän kiinnosti, oliko ketään, joka yritti estää sen.
Härö löysi Rony Smolarin kirjan Setä Stiller. Se kertoi Abraham Stilleristä.
– Hän oli kuin pojanpoikansa Ruben Stiller sikäli, että hänellä oli iso sydän ja iso suu. Hän oli samaan aikaan rakastettava ja rasittava.
– Abraham Stiller tuli köyhistä oloista, ja kun hän meni rikkaisiin naimisiin, hän antoi paljon hyväntekeväisyyteen. Hän toimi tekemättä eroa ihmisten välillä. Jo sisällissodan jälkeen hän oli perustamassa orpokotia. Stiller oli auttaja, Härö selostaa.
Härö alkoi kirjoittaa aiheesta elokuvaa ruotsalaisen dramaturgin Jimmy Karlssonin kanssa. Sitten tuli viivettä rahoituskuvioihin ja muita projekteja väliin.
– Ja hyvä niin. Käsikirjoitus kävi monta seulaa läpi. Teemaksi kirkastui auttajan tarina.
Ministeri juonii
Ei koskaan yksin -elokuvassa Valtiollisen poliisin Arno Anthoni (Kari Hietalahti) vaikeuttaa ministeri Toivo Horellin (Carl-Kristian Rundman) tuella juutalaisten elämää Suomessa ja junailee kahdeksan ei-suomalaisen juutalaisen luovuttamisen keskitysleirille. Tuosta joukosta ainoastaan yksi selvisi hengissä, Georg Kollmann. Abraham Stiller ajoi tämän juutalaisjoukon asiaa ja yritti viimeiseen asti puolustaa heitä.
– En väitä, että nämä suomalaiset viranomaiset olisivat olleet natseja, mutta ainakin asiaan liittyi opportunismia. Ha ajattelivat, että jos Saksa voittaa, emme saa näyttää tyhmältä, Härö pohtii.
– Muuta syytä en löytänyt tapahtumille.
Elokuvassa seurataan juutalaisyhteisön kamppailua Helsingissä ja pakkotyöleirillä Lapin Sallassa. Juutalaisten sapatin vietossa ja yhteisissä aterioissa viitataan Vanhan testamentin kirjoituksiin. Sovituksen teema nousee vahvasti esiin.
– Olen tätä elokuvaa tehdessäni ollut toisessa kulttuurissa kylässä. Olen koettanut puhua siitä totta ja kunnioittaa sitä. Kristittynä näen Vanhassa testamentissa asioita, jotka viittaavat Kristukseen, vaikka juutalainen ei ehkä ajattele näin.
Juutalaisuuteen tutustuminen sai Härön ymmärtämään, että kristityn on tärkeä ”elää koko Raamatun kanssa”.
– Uudesta testamentista löytyvät ehkä suosikkikohtamme, mutta jos haluat löytää kristittynä aarteita ja iloa, mene Vanhaan testamenttiin. Jos luulet tuntevasi Uuden testamentin, lue Vanhaa testamenttia niin tulee sekä turpaan että rohkaisua.
– Älä tyydy osaraamattuun! Härö kannustaa.
Hän toivoo, että elokuva välittäisi Suomen juutalaisyhteisön todellisen kokemuksen.
– Abraham Stillerin sukulaiset ovat ainakin suhtautuneet projektiin positiivisesti.
Ihmisläheisiä elokuvia
Ei koskaan yksin on suurieleinen elokuva, jos sitä vertaa minimalismiin viehtyneen ohjaajan muihin töihin.
– Tykkään selkeydestä. Minun on vaikea katsoa elokuvia, joissa on hirveästi ihmisiä ja tapahtumia. Esimerkiksi agentteja juoksemassa eri puolilla maailmaa.
– Tuulen viemääkin on tylsä elokuva, kun hirveästi tapahtuu. Kun katson Casablancan, huomaan liikuttuvani, vaikka siinä ei ole monta ihmistä, Härö vertailee.
Vaikka henkilöhahmoja ei olisi paljon, tekijäjoukko voi olla suuri. Ei koskaan yksin -elokuvan lopputeksteissä näkyy 1100 nimeä.
– Tällä kertaa täytyy sanoa, että en tunne kaikkia heistä. Tämähän oli viiden maan yhteistuotanto.
Härön taiteellisia esikuvia ovat klassikot, kuten Charlie Chaplin, Orson Welles ja Hitchcock.
– Opiskellessa esikuviksi tulivat myös pohjoismaiset tekijät. Tanskalainen Bille August ja ruotsalainen Jan Troell tuntuivat olevan valovuosia edellä suomalaisia tekijöitä. He edustavat ihmisläheistä tyyliä.
Ihmisläheisyys on kristillinen hyve, eikä Härö muutenkaan peittele vakaumustaan.
– Monet tietävät, että olen uskova ja usein mainitsen sen ensitapaamisessa, jos kerron itsestäni. En ole kristitty siksi, että olisin hyvä ihminen vaan siksi, että minulla on hyvä Jumala, joka on antanut syntini anteeksi.
Hirveää saarnaamista?
Klaus Härön mukaan hänen vakaumuksensa nähdään joskus ”myös sellaisissa paikoissa, missä se ei ole”.
– Joskus minulle sanotaan, että elokuvissasi ovat nämä kristilliset teemat. Saatan kysyä, että mitkä? Olen kristitty taiteilija, mutta en katso välttämättä tekeväni kristillisiä elokuvia.
– Esimerkiksi Miekkailija-elokuvassa nähtiin kristillistä symboliikkaa, mutta minulle elokuva kertoi vanhemmuudesta ja yhteisöllisyydestä.
On pakko väittää vastaan. Melkein kaikista Härön elokuvista avautuu kristinuskoon liittyviä teemoja, tavalla tai toisella.
– Ei ole tarkoitus kieltää tätä. Kyllä kaikkien elokuvien täytyy olla sellaisia, jotka allekirjoitan, vaikka en allekirjoittaisi jokaisen elokuvan hahmon tekemisiä. Enhän allekirjoita aina omiakaan tekemisiäni.
– Joskus minut kuitenkin nähdään hurskaampana, mitä olen. Joskus taas hullumpana. Riippuu siitä, kuka katsoo. Ateisti saattaa kokea, että elokuvani ovat hirveää saarnaamista. Uskovat ystävät saattavat nähdä elokuvissani ansioita, joita niissä ei valitettavasti ole, Härö sanoo.
Erityisen painavasti kristillinen sanoma tulee esiin Härön palkitussa elokuvassa Postia pappi Jaakobille, joka kertoo vanhan papin ja vapautuneen vangin eriskummallisesta työsuhteesta.
– Se on itselleni erityinen elokuva, vaikka se ei kerro uskosta kaiken kattavasti. Siinä puhutaan armosta ja ihmisenä olemisesta.
Tällainen puhe ei välttämättä ole evankeliumia, Härö huomauttaa.
– Ei evankeliumia ole kaikki, mikä liittyy uskoon. Evankeliumi on se, että meidät on puhdistettu ja lunastettu Kristuksen kautta. Siinä on evankeliumi, että Kristus on kuollut puolestamme ja meitä odottaa kaikki hyvä, mitä emme ansaitse.
Juuri näihin teemoihin Postia pappi Jaakobille kuitenkin johdattaa.
– Siksi se oli minullekin rakas, että sain siinä käsitellä kaikkein tärkeimpiä asioita, Härö lisää.
Primitiivinen maku
Klaus Härö on kertonut 1800-luvun ruotsalaisen herätyssaarnaajan C. O. Roseniuksen kirjojen olleen hänelle ratkaisevan tärkeitä. Hän lukee edelleen teologista kirjallisuutta, mutta ahkerampi pitäisi kuulemma olla.
– Elän joka tapauksessa avoimen Raamatun edessä.
Julkisuudessa Härö ei viihdy. Hän antaa haastatteluja ainoastaan silloin, kun uusi elokuva ilmestyy. Muulloin häneen on mahdotonta saada yhteys. Ohjaaja perustelee bunkkeriin vetäytymistään kotiasioilla.
– Minulla on viisi lasta, ja haluan epäsäännöllisten töiden vuoksi viettää kaiken mahdollisen vapaa-ajan perheeni kanssa.
Viimeksi, kun tapasin Härön, hän kertoi yllättäen unelmoivansa toimintaelokuvan tekemisestä. Mitä kuuluu tälle haaveelle?
– Ehkä voisin ainakin tehdä toiminnallisia kohtauksia. Tässä uudessa elokuvassahan on vähän trillerimäisiä elementtejä. Tykkään itse katsoa 1970-luvun amerikkalaisia trillereitä ja klassisia vapaudu vankilasta -elokuvia. Makuni on paljon primitiivisempi kuin luullaan.
– Minua joskus nolottaa, kun luen, miten syvällisenä minua pidetään.
Kun pysäytän sanelimen ja tartun kameraan, Härö aloittaa huvittavan esityksen. Hän on tekevinään muistiinpanoja ja etsii puhelimesta jotakin. Muutaman sekunnin ajan kerrallaan hän katsoo kameraan ja hymyilee. Näin päästään läsnäolon fiilikseen ja vältetään ”jäätyminen”.
Sitten lähdemme lumisateeseen. Härö asettelee itsensä joenvarren postikorttimaisemaan. Kuvaamme ja keskustelemme lapsiperheen arjesta. Härö kertoo omastaan ja antaa kasvatukseen liittyviä neuvoja, ja hymyilee taas kameralle.
