Kirjoittanut
Lapsuudesta saakka tutuksi tulleen Raamatun sanat synnyttivät presidentti Mauno Koivistossa sota-ajan kokemuksissa uskonnollisen vakaumuksen. Siitä ei kuitenkaan virka-aikana paljon julkisesti puhuttu.
Joissakin ystävien muistosanoissa presidentti Mauno Koivistosta tuli yllättävän voimakkaasti esiin tämän uskonnollisuus. Seppo Lindblom sanoi, että viimeisissä tapaamisissa he puhuivat paljon uskonnosta. ”Maunohan oli hyvin uskonnollinen”, totesi läheiseksi ystäväksi luonnehdittu Lindblom. Koiviston adjutanttina toiminut Juhani Kaskeala muisteli, kuinka he lauloivat lapsuudesta tuttuja virsiä pitkillä automatkoilla.
Tällaiset muistot saattoivat tuntua hieman yllättäviltä sitä taustaa vasten, että jotkut Koiviston ratkaisut oli koettu kirkon vastaisiksi. Joissakin lehdissä näin tulkittiin se, ettei Koivisto ottanut Eero Huovista vastaan, kun tämä oli valittu piispaksi, eikä osallistunut piispaksi vihkimiseen. Ilta-Sanomat repäisi lööpin: Koivisto pisti piispan pannaan. Tuossa tilanteessa kohu lienee ollut aiheeton ja johtunut lähinnä aikatauluongelmista, mutta erityisesti Koiviston menettely arkipyhäkiistassa jäi kirkon väkeä kaivertamaan.
Koivisto viivästytti arkipyhien palauttamista
Suomessa oli työmarkkinajärjestöjen aloitteesta toteutettu vuonna 1973 loppiaisen, helatorstain ja 2. helluntaipäivän siirtäminen lauantaiksi. Se oli ainutlaatuinen toimenpide, jollaista ei tunnettu missään muualla.
Kirkon toive loppiaisen ja helatorstain palauttamisesta alkuperäisille paikoille hyväksyttiin eduskunnassa vuonna 1985. Kun laki tuli seuraavan vuoden alussa presidentin hyväksyttäväksi, tämä täysin yllättäen merkitsi lain astuvan voimaan vasta vuonna 1992. Koiviston mielestä kirkollisten asioiden ja päätösten ei ilmeisesti olisi pitänyt vaikuttaa työelämän pelisääntöihin.
Näitä taustoja vasten on erityisen kiintoisaa, että Mauno Koiviston hautaan siunaaminen tapahtuu helatorstaina ja että siunaamisen toimittaa Eero Huovinen. Näin asiat lopulta saavat hyvän päätöksen.
Uskova isä kuljetti lapsia mukanaan
Mutta entä tuo Mauno Koiviston uskonnollisuus? Vuonna 1998 ilmestyneessä muistelmakirjassaan Koulussa ja sodassa Koivisto kertoo siitä avoimesti ja varsin perusteellisestikin.
Mauno Koiviston isä, joka oli toiminut laivapuuseppänä ensimmäisen maailmansodan aikana, oli kokenut uskonnollisen herätyksen merillä ollessaan tai Englannissa, johon oli jäänyt joksikin aikaa laivan uppoamisen jälkeen. Isä oli saanut vaikutteita adventismista, mutta pysyi kirkon jäsenenä ja lapset kastettiin.
Isän merkitys korostui, kun äiti kuoli Maunon ollessa 10-vuotias. Isä ”ei voinut täysin sovittautua mihinkään uskonsuuntaan”, mutta kävi kaikkien niiden tilaisuuksissa ja kuljetti lapsia mukanaan. ”Meillä oli kenkälaatikollinen eri uskonsuuntien laulukirjoja, ja minä opin laulut nopeasti”, kirjoitti Koivisto.
Adventismista Koiviston isä oli omaksunut lauantain pitämisen pyhänä. Hän joutui työpaikoilla vaikeuksiin, kun ei halunnut mennä lauantaina töihin. Lapset saivat kuitenkin käydä koulua lauantaina.
Raamattua luettiin kotona ahkerasti. ”Lapsena varoin tunteitani, pelkäsin herätykseen tuloa”, Mauno Koivisto kirjoitti. ”Minusta ei tullut varsinaisesti uskovaista. Ehkä voisin sanoa tulleeni uskonnollisuuteen taipuvaiseksi.” Isäänsä Mauno luonnehti uskovaiseksi vanhatestamentillisessa hengessä, mutta itse sanoi viehättyneensä eniten Paavalin kirjeisiin.
Sodassa Raamattu ja rukous
Sota-aikana Maunolla oli Raamattu mukava ja hän halusi sanoa jollekin, ettei se ollut hänelle mikään taikakalu. ”Minulla ei ole enää muuta kuin vaatteet ylläni, Raamattu ja muonaa repussa”, kirjoitti Mauno isälle kesäkuussa 1944. Kirje päättyy sanoihin: ”Toivokaa parasta ja rukoilkaa puolestamme.” Isä lupasi rukoilla ja muistutti, että on tehtävä vakava lupaus myös kiittää avusta. Raamattua Mauno kertoi lukeneensa ja kirjeissä oli ajoittain lainauksiakin sieltä. ”Muistakaa Vapahtajan sanoja: Älkää murehtiko huomisesta päivästä.”
Heinäkuun lopussa 1944 Mauno kirjoitti: ”Jumala on katsonut armollisesti puoleeni ja kaikkien meidän puoleen, joiden edestä olen rukoillut. … Se on vakava totuus, että Herraan luottaen kaikki lopulta kääntyy hyväksi, vaikka toisinaan toivottomalta näyttäisikin.”
Ehtoolliselle Koivisto ei kuitenkaan mennyt. Hän kirjoitti, ettei halunnut olla ”tapakristitty” eli käydä vain siksi, että niin oli tapana. Toisaalta hän koki, ettei ollut oikealla tavalla valmistautunut ehtoolliselle mennäkseen.
Pakonomaisesta rukouksesta turvalliseksi vakaumukseksi
Elokuun 26. päivänä Mauno kertoi kirjeessään, että hänen suhteensa Jumalaan oli muuttunut. Aiemmin hän oli kokenut tuon suhteen rasitukseksi ja pakoksi, jota täytyi noudattaa. Hän luonnehti aiempaa uskoaan kuin taikauskoksi, jossa pakonomaisesti tuli hokea rukouksia. Raamatun kohdista joissa muistutettiin monisanaisen rukouksen turhuudesta ja siitä kuinka Jumala haluaa antaa hyviä lahjojaan, Mauno kertoi saaneensa rauhallisen ja turvallisen mielen. Hän koki, ettei se ollut vain hetkellistä, ”vaan uusi elämänkatsomus, joka vasta vaikeitten murroskausien jälkeen pääsi vakaumuksekseni.”
Eräänlaisena tilinpäätöksenä pohdinnoistaan Koivisto kirjoitti: ”Uskonnollisen taipumukseni olen tuntenut tarkkailtavana olemisen tunteena. Kuinka tällainen tietoisuus on syntynyt, en osaa sanoa. Ehkä se on opitusta peräisin, ehkä koetusta. Ehkä hädän hetkellä mielessä lausutuista rukouksista, jota näyttivät tulleen kuulluksi.”
Kaiken tämän jälkeen ei ole yllätys, että adjutantin kanssa laulettiin virsiä ja että ystävän kanssa puhuttiin viimeisinä päivinä paljon uskonnosta. Tietty kriittisyys valtiokirkoksi kutsumaansa kirkkoa kohtaan oli perintöä muista uskonsuunnista vaikutteita saaneelta isältä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö Koivisto olisi läpi elämänsä syvästi fundeerannut muitakin kuin tämän maallisen valtakunnan asioita. Lapsuudesta saakka tutuksi tulleen Raamatun sanat synnyttivät sota-ajan kokemuksissa uskonnollisen vakaumuksen, josta ei virka-aikana paljon julkisesti puhuttu, mutta joka tuli mukaan vielä saattohoidon keskusteluihinkin.
Päätteeksi vielä yksi lainaus Mauno Koiviston sota-ajan kirjeestä: ”Eikö Isämme, joka on taivaassa, tiedä niitäkin ajatuksiamme, jotka eivät vielä ole valmiinakaan.”
