Kirjoittanut
Kristiina Mäkelä on urheilussa edelläkävijä mutta seurakunnassa ihan tavallinen jäsen.
Kristiina Mäkelä vastaa puhelimeen Espanjan Sierra Nevadassa, jossa hän on parhaillaan kahden viikon korkeanpaikanleirillä. Yleensä kolmiloikan kaltaisissa teholajeissa ei koreanpaikanleirejä harrastella, mutta Mäkelällä niistä on hyviä kokemuksia. Espanjasta Mäkelä lentää Turkkiin totuttautumaan korkeisiin lämpötiloihin, jotta kunto Qatarin Dohassa järjestettävissä yleisurheilun maailmanmestaruuskisoissa lokakuun alussa olisi optimaalinen. Toistaiseksi Mäkelältä puuttuu aikuisten MM-kilpailuiden finaalipaikka, vaikka sentin päässä siitä on jo käyty.
– Taso kolmiloikassa on nyt todella kova, ja Dohassa finaaliin pääsykin on suuri saavutus, Mäkelä sanoo.
Aamusta iltaan
Aikataulullisesti nyt on poikkeuksellinen vuosi, sillä Dohan MM-kisat järjestetään vasta lokakuussa. Siksi Kristiina Mäkelä aloitti kilpailukauden vasta elokuussa, sillä ei ole realistista pysyä kisakunnossa viittä kuukautta putkeen.
Mäkelän päivärytmi vaihtelee treenikauden mukaan – kilpailukaudella harjoittelu on kevyempää kuin perusharjoittelukaudella. Herääminen on tärkein, sen pitää tapahtua aina samaan aikaan, Mäkelällä se on kello 7. Sitten aamuverryttely, ehkä pieni lenkki ulkona ja venyttelyä.
– Kuuntelen kehoani, onko jossakin kipuja, että tiedän mistä harjoituksissa aloitetaan.
Verryttelyä seuraa aamupala, jonka jälkeen on kahden tunnin treenit. Sitten lounas, vähän vapaata, toiset treenit, päivällinen, taas vähän vapaata, iltapala ja nukkumaan. Yleensä illalla alkaa väsyttää kymmenen ja yhdentoista välillä, nainen listaa.
– Yleensä minulla ei ole vapautta tai voimia tehdä mitään spontaania, mutta selkeästi säädelty elämä on minun valintani ja nyt mennään näin. Väistämättä jossakin vaiheessa urheilu-ura loppuu. Sitten olen vapaampi tekemään erilaisia valintoja.
Mäkelällä on vuodessa 2-3 viikkoa lomaa, jolloin ”saa tehdä ihan mitä vaan”. Silloin Mäkelä tapaa ystäviään.
– Olen onnellisessa asemassa, sillä minulle on paljon erilaisia ystäviä, Mäkelä iloitsee.
Yleensä lomallakin aikataulu pysyy tarkkana. Myöhempään valvomista voi yrittää, mutta arjen rytmi on niin hyväksi todettu, että siinä pysyminen itse asiassa antaa virtaa lomaankin. Vielä vuoden ajan Mäkelän arkeen kuuluu kotieläintieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Ensi keväänä pitäisi olla kandi paketissa, ja sen jälkeen on aika keskittyä vain urheiluun.
– Kaikista suurimmat haaveeni liittyvät perheen perustamiseen, mutta tavoitteet ovat erikseen, ja tällä hetkellä ne ovat urheilussa, Mäkelä summaa.
Kolmiloikka kutsui
Kristiina Mäkelän ensimmäinen urheilukilpailu oli neljänkymmenen metrin juoksu kaksivuotiaana urheilutapahtumassa nimeltä Vipusen Vipellys. Mäkelän isosisko oli siellä kilpailemassa ja Kristiina tahtoi mukaan. Kuusivuotiaana alkoi koripallo, sitä harrastettiin talvet ja yleisurheilua kesät.
– 13-vuotiaana ikäisilleni ei ollut korisjoukkuetta, joten siirryin yleisurheilun pariin myös talvella.
Yleisurheilussa Mäkelän ensimmäinen laji oli korkeushyppy. Seuraavana vuonna, 14-vuotiaana, Mäkelä paransi ennätystään 16 sentillä, ja seura hankki Mäkelälle henkilökohtaisen valmentajan, Jarkko Kumpulaisen.
16-vuotiaana Mäkelä omien sanojensa mukaan ”vahingossa” voitti kolmiloikan nuorten SM-kultaa. Seuraavan kesän alle 18-vuotiaiden MM-kisojen karsintarajoihin Mäkelällä oli matkaa 8 senttimetriä sekä korkeushypyssä että kolmiloikassa. Kolmiloikan 8 senttiä oli helpompi saavuttaa, joten päälajia vaihdettiin. Karsintaraja ylitettiin. Mäkelä loikkasi ensimmäistä kertaa yli 13 metriä, joka vei finaaliin ja lopulta kuudenneksi. Sitten Kalevan kisoissa Mäkelä voitti kolmiloikan.
– Mietin, että onko tässä nyt todella kaikki Suomen parhaat. Minulla ei oikein ollut käsitystä siitä mikä taso on hyvä, Mäkelä muistelee.
Voitto tuli myös Suomi-Ruotsi -ottelussa.
– Yhtäkkiä olinkin sekä Suomen että Ruotsin paras. Sanoisinkin, että kolmiloikka valitsi minut enkä minä sitä. Tunsin aina enemmän vetoa korkeushyppyyn, mutta kun olin kolmiloikassa niin hyvä, niin valitsin sen.
Mistä itsevarmuus?
– Juuri ennen suoritusta on parempi olla miettimättä mitään. Jos kuitenkin jotakin, niin rytmiä. Tum, tum, tum, vhuum. Kolmiloikka on tsemppilaji, ei saa pelätä yhtään.
Kristiina Mäkelä kertoo olevansa tosi itsevarma ihminen, ja sen huomaa. Se on kuulemma opittua. Ensimmäisen nuorten arvokisamitalin voitettuaan hän itki helpotuksesta – siksi että oli täyttänyt muiden odotukset.
– Tuollaisesta ajattelutavasta olen onneksi kasvanut jo pois.
Vuonna 2013 Mäkelä kärsi selkävaivoista, ja joutui olemaan sivussa huippu-urheilusta 8 kuukautta.
– Silloin opin tekemään urheilua itselleni. Hankin psyykkisen valmentajan ja laitoimme elämäni asiat järjestykseen, ei vain urheiluun liittyvät vaan muutkin, Mäkelä kertaa.
Vanhemmat olivat aina olleet suuri auktoriteetti Mäkelälle.
– Tajusin, että minähän tiedän nyt enemmän urheilusta kuin he, eikä minun samalla tavalla kuulu enää kuunnella heitä.
Mäkelä kuvailee olleensa aina kiltti ja miellyttämisenhaluinen.
– En ajatellut itsestäni suuria. Muistan, kun psyykkinen valmentajani sanoi minulle, että ”susta tulee maailman paras”. Se oli todella kiusallista. Mutta Portlandissa sisäratojen MM-kilpailuissa vuonna 2016 edelläni oli vain viisi ihmistä, joten ei se niin kovin kaukana ole.
Kehittyminen antaa merkitystä
– Jatkuva paremmaksi pyrkiminen antaa merkitystä elämään. Uskon, että usein ongelmat pään sisällä johtuvat siitä, ettei tiedä mihin on menossa. Tiedän, mihin pyrin ja se helpottaa elämääni, Mäkelä kertoo.
Pitää vain ymmärtää, että mitä kannattaa tehdä nyt, että kokonaisvaltainen kehittyminen olisi parasta mahdollista. Huomisen treenejä ei voi tehdä tänään. Tulee muistaa myös olla armollinen itselleen. Koko vuotta ei voi hypätä samoilla tehoilla.
– On tärkeää, että itse tietää missä menee ja mihin haluaa, eikä päästä ulkopuolisia paineita omaan päähän, Mäkelä miettii.
Oikeat ratkaisut
Kristiina Mäkelän uralla on ollut kolme valmentajanvaihdosta. Ne ovat olleet rankkoja kokemuksia.
– Nyt minulla on tosi hyvä valmentaja, Tuomas Sallinen. On tärkeää, että valmentaja on paikalla ja laittaa, omasta tahdostaan, peliin yhtä paljon kuin minä.
Mäkelä mielestä valmentajan täytyy ymmärtää, että on tärkeää tehdä oikeat ratkaisut – pitää tehdä mitä urheilu vaatii, eikä sitä mitä urheilija haluaa. Välillä väsyttää ja sattuu, ja sekin on tärkeää jakaa.
– Jos tulen treeneihin väsyneenä, ja sanon että nyt ei huvita, niin tuttu valmentaja ymmärtää, että haluan silti edelleen antaa kaikkeni. Suoritukset kertokoon, pitääkö vauhtia hidastaa vai kiihdyttää. Ehkä 2-3 kertaa vuodessa harjoitus jätetään kesken, jos oikeasti huomataan, että keho ei jaksa.
Suhde valmentajaan on hyvin tärkeä.
– Harjoituksen ajan siirrän ajatteluvastuun valmentajalle, ja itse vain keskityn tekemään, Mäkelä tiivistää.
Yksinäisyys ja puoliensa pitäminen
Mäkelä sanoo, että on vain kourallinen ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtävät, minkälaista huippu-urheilu on – kuinka raskasta ja monipuolista, kuinka kehittävää ja hienoa.
Huippu-urheilussa ollaan suorittamisen ääripäässä. Mäkelä kertoo kokevansa usein yksinäisyyttä.
– Yksinäisyyden tunnetta luo myös tietynlainen itsekkyys, jota urheilun maailmassa on opittava. Minun pitää ottaa mitä tarvitsen, eikä kukaan tule sitä minulle antamaan. Joskus kisoissa pelataan mentaalipeliä niin, että joku esimerkiksi tunkee edelleni jonossa. Silloin pitää sanoa, että hei, minun vuoroni.
– Pitää olla sanavalmis ja tilanteen tasalla, niin yleensä asiat saa järjestymään parhain päin. Sitä on pitänyt opetella, ja alku-uralla usein mietin, että ”ensi kerralla menen kyllä sanomaan”. Jollakin kerralla se puoliensa pitäminen piti vain aloittaa.
Tavallinen seurakuntalainen
Kristiina Mäkelä on kristitty ja kuuluu Suomen evankelisluterilaiseen seurakuntaliittoon, joka on pieni itsenäinen kirkko. Mäkelän isä ja hänen vanhempansa kuuluivat siihen, joten siinä jatkaminen oli luontevaa. Äiti kuului Orimattilan luterilaiseen seurakuntaan, jonka nuorisotyön piirissa Kristiinakin oli.
– Täytyy sanoa, etten oikein edes tiedä, mitä opillista eroa näiden kahden seurakunnan välillä on, tai ainakaan erot eivät ole näkyneet minulle.
Mäkelä kokee, ettei hänen uskonsa näy paljon ulospäin.
– Minulla ei ole tarvetta erityisesti tuoda uskoani esille, mutta ei myöskään piilottaa. Urheilussa olen edelläkävijä, uskonasioissa olen tavallinen seurakuntalainen.
Usko on Mäkelälle apu ja lohtu. Mäkelä ei rukoile menestystä tai mitaleita, tai muutenkaan rukoile pyytäen. Vaikean paikan tullen on luontevaa kysyä apua Jumalalta.
– Hyväksyn paikkani maailmassa, enkä halua pyytää muuta. Rukoilen suojaa läheisilleni ja turvaa kaikille. Henkistä lujuutta pyydän enemmän kuin mitään fyysistä.
Urheilun maailma on välillä julmaa – jos et voita, niin et vain voita. Kristinusko tuo tasapainoa armollisuudellaan.
– Nuortenilloissa tykkään käydä, toki nykyään siihen on mahdollisuus vain harvoin. Jouluna yritän vähintäänkin käydä kuuntelemassa kauneimmat joululaulut.
Nuorempana Mäkelä saattoi seurakunnassa käydessään ajatella olevansa huono uskova.
– Muut ehtivät aina jumalanpalveluksiin ja olivat suunnilleen lukeneet koko Raamatun jo kertaalleen, Mäkelä muistelee.
– Nyt olen hyväksynyt, että tämä on tilanteeni nyt. Nautin siitä, että seurakunnassa saan olla juuri sellainen kuin olen, eikä minun tarvitse tehdä mitään ylimääräistä. Koen siellä itseni tasavertaiseksi.
Teksti: Petra Paakkari.
