Kirjoittanut
Vapunaattona valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen kannanotto ärsytti niin, että vanhana pääkirjoittajana en enää jaksanut vastustaa kiusausta, vaan naputtelin twiitin, kirjoittaa Tapani Ruokanen kolumnissaan.
”Puolustan sanan- ja uskonnonvapautta varsinkin, jos olen eri mieltä lausujan kanssa. Raamatun siteeraaminen kuuluu sekä uskonnonvapauteen, että sananvapauteen. Päivi Räsäsen syytteet vievät oikeuslaitosta kohti keskiaikaa. Sivistymätöntä moukkamaisuutta, häpeällistä ja tolkutonta.”
Puhelin alkoi piippailla, jo vappuna kertyi toista tuhatta tykkäystä. Kaikki twiittaajat tuskin olivat samaa mieltä kanssani tai Räsäsen puolella. Ei. Syynä lienee se, että arvostamme sanan- ja uskonnonvapautta emmekä halua joutua mielipiteitten takia oikeuden eteen. Tulee muistoja Neuvostoliitosta ja kommunistivainoista, miten uskovia ja toisinajattelijoita kohdeltiin. Ja kohdellaan yhä.
Putkisilmäinen ei näe isoa kuvaa, mihin joudutaan tiellä väärään suuntaan. Risto Volanen muistutti, että tämä vie kohti keskiaikaa sekä Venäjän ja Saksan 1930-lukua. Jukka Perttula toteaa kuinka koko asian ajattelu alkaa puistattamaan ja kysyy: milloin ja ketkä antoivat yhteiskunnastamme tulla tällaisen? Tämä on valitettavan tuttua: julistetaan isosti, mikä on oikein ja mikä väärin. Sen jälkeen aletaan kivittää eri tavalla uskovia. Se sopii keskusteluun, mutta ei vallankäyttöön. Miksi? Koska siellä kivet ovat oikeita.
Valtakunnansyyttäjä näyttää, kuinka sanan- ja uskonnonvapaus murennetaan. Se tapahtuu juuri näin, pienin askelin. Tätä menetelmää käytetään trollauksessa ja hybridisodankäynnissä: syötetään hyvässä tarkoituksessa ratkaisuja – esimerkiksi vähemmistön suojelun nimissä ja vihapuhetta vastaan – ja muokataan samalla tilaa ajatuspoliisille, joka alkaa lopulta sensuroida puheita ja kirjoituksia. Ensin tulee sakkoa, seuraavaksi vankeutta, lopulta kivitys, kuten Raamatun aikana.
Tähän vallankäyttöön pitää puuttua heti ennen kuin se pesiytyy hyväksytyksi. Jos Toiviaiselle ei panna stoppia, tämäkin teksti on vähän ajan kuluttua rikos, koska se arvostelee korkeaa oikeusviranomaista. Elämäntyöni on arvostella viranomaisia ja muita vallankäyttäjiä, sillä demokratiassa sananvapauden tehtävänä on nostaa esiin epäkohtia, jotta ne voidaan korjata. Kyse on oikeusvaltion ”pyhästä” asiasta, jota ei saa turmella.
Aina on ihmisiä, joilla on ärsyttävä tapa ojentaa ja ohjeistaa toisia sille tielle, mitä itse kulkevat. Tyhmääkö? Ehkä, mutta se on sananvapautta. Kun käytetään oikeusvaltaa, yhteiskunnan mahtia, esivallan miekkaa, on oltava varovainen. Tuomari ei saa politikoida, valtiomahdit eivät saa sekoittua, omia mielipiteitä on hillittävä. Valtakunnansyyttäjä käyttää nyt oikeuslaitosta poliittisesti.
Kirjoittaa ja sanoa voi tunteenomaisesti, mutta vallankäytön pitää perustua lakiin, järkeen ja harkintaan. Se on kadoksissa. ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan” – syyttäjä muistanee, mistä tämä on? Googlatkaapa!
Kun Muhammed-pilakuvat olivat pöydälläni, piti ratkaista, julkaisenko ne. Päätin olla julkaisematta. Jotkut julkaisivat sananvapauden nimissä, Suomen Kuvalehti ei. Syynä ei ollut islamistien pelko eikä edes se, ettemme hyväksy vihapuhetta. Syynä oli se, ettei lehdessämme ollut tapana pilkata toisen ihmisen uskoa ja vakaumusta.
Tapani Ruokanen
