Kirjoittanut
Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen kotimaantyön johtaja Juhana Tarvainen kertoo kolumnissaan olevansa valmis komporomissiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa, jotta vihkimysongelma saataisiin ratkaistua.
Useampi henkilö ja myös melko liberaaleiksi mielletyistä taustajärjestöistä on lähestynyt viime viikkoina ja ehdottanut kirkon ja herätysliikeväen kesken tehtävää kompromissia, siis sopuratkaisua. Olen kiitollinen ja ilahtunut näistä jokaisesta yhteydenotosta.
Toki myönnän, että kynnys kompromissiin voi olla korkea, jos neuvottelukumppani ei ole aiemmin osoittautunut täysin luotettavaksi sopimuskumppaniksi. Kun naispappeudesta päätettiin kirkolliskouksessa, tehtiin ponsi mahdollistamaan vanhalla virkakannalla olevien toiminta kirkossa. Tämä oli kompromissi, sopuratkaisu, mutta kokemus osoitti, ettei sitä kunnioitettu. Nyt pyydetään tekemään uusi kompromissi.
Kompromissihalukkuus edellyttää luottamusta siihen, ettei toinen osapuoli petä sopimusta ja käytä tilannetta hyväkseen. Luottamus on turvallisuuden tunne siitä, ettei toinen aiheuta pettymystä. Tällainen luottamus pitää ansaita ja se voi viedä aikaa. En ole varma riittääkö aika rakentaa tätä luottamusta, vaikka joillakin tahtoa olisikin. Toivon, että aikaa ja tahtoa yhä on.
Olen ymmärtänyt, että etenkin menneinä vuosikymmeninä myös perinteisellä virkakannalla olevien suunnasta on kohdeltu kaltoin, vähätelty ja toimittu väärin. Valta-asema on nyt muuttunut ja ehkä nyt on vaikea aloittaa puhtaalta pöydältä. Ennemmin houkuttelee täysimääräinen ja helposti tarjolla oleva takaisinmaksu korkoineen. Silti sopuratkaisuille olisi tarvetta niin yhteiskunnaassamme kuin kirkossamme. Polarisoituneeseen aikaamme on iskostunut toisella tavalla ajattelevan nujertaminen, ajaminen nurkkaan ja epäinhimillinen kohtelu.
Suomessa naispappeuden hyväksynyt kirkolliskokous totesi, että pappisviraan pitäminen vain miehelle kuuluvana ei ole harhaoppi. Näin voi uskoa ja opettaa kirkon sisällä. Kompromissi- ja sopuhalukkuus on tärkeää sillä perinteisessä virkakäsityksessä ole kyse taudista, joka pitää nujertaa kirkosta pois.
Miksi ette perusta omaa kirkkoa?
Piispakunta on vuosien varrella pyrkinyt etsimään malleja, joissa herätysliikejärjestöjen toiminta olisi mahdollista virkakäsityksestä riippumatta. Tahtotila on ollut hyvä, mutta toimintamallien taakseen jättämä jälki on silti ollut perinteisen virkakäsityksen omaavien kannalta rumaa. Rangaistuksena siitä, ettei alttariyhteistyötä ole tehnyt naispuolisen pastorin kanssa, on viety oikeusistuimen eteen tuomittaviksi, savustettu ulos seurakuntaviroista ja evätty mahdollisuus päästä kirkkoherraksi, torjuttu vakiintuneita yhteistyömalleja ja suljettu pois taloudellista tukevien lähetysjärjestöjen joukosta. Halua sopuratkaisuihin tai kompromissihalukkuutta ei ole ollut.
Toimintamalleista huolimatta Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole toistaiseksi kyennyt ratkaisemaan ordinaatiosulkua, siis sitä, ettei pappisvihkimykset onnistu kuin lähetyskenttien kautta. Kuten Sleyn lähetyskenttien yhteistyökirkot, myös Sleyn kotimaantyö tarvitsee työhönsä pastoreita. Koska vihkimysongelmaa ei ole ratkaistu kirkkomme sisällä, on virta etsinyt muualta uomansa. Sleyn palvelukseen vihittiin puolitoista viikkoa sitten kaksi uutta pastoria. Kummallakin vihityllä pastorilla on ikeen kantaminen alkanut raskaana. Heitä ei ole saateltu elämään pastorina rukouksin, vaan tulenkatkuisen helteen saattamana.
Toivon, että paikkamme on toimia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. En haluaisi perustaa kirkkoa yksin tai toisten järjestöjen kanssa. Enkä halua olla niitä, jotka lähtevät tästä kirkosta. Kristityn tulisi pyrkiä vaikuttamaan kirkkonsa sisällä, sitä uudistavasti ja reformoivasti. Sen sijaan kirkosta eronnut on menettänyt mahdollisuutensa vaikuttaa kirkkoon, sen elämään ja tulevaisuuteen.
Siksi on tärkeää kohdata ja käydä keskusteluja ja neuvotella kompromissista. Suomen kirkko on rakas eikä tunnustuskirkkojen perustaminen liukuhihnalta ole Kristuksen kirkolle rikkaus vaan vaurio.
Tarjoamme kompromissia
Kompromissi, sopuratkaisu voisi olla, että perinteisellä virkakannalla olevia voidaan vihkiä papeiksi ja he voivat toimittaa ehtoollisia. Sopuratkaisu voi olla, että vaikka perinteisellä virkakannalla olevat eivät voisi toimia jatkossakaan paikalliseurakunnissa oman vakaumuksensa mukaisesti, näiden pastoreiden toiminta omissa tiloissa, kirkoissa ja rukoushuoneissa olisi vapaata. Nämä pastorit voisivat kastaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi ja toimittaa Herran pyhää ehtoollista.
Herätysliikejärjestöille mahdollisuus sananjulistukseen ja sakramenttien toimittamiseen ovat välttämättömiä. Ne ovat näiden olemassaolon perusta. Näistä ei voida luopua ilman, että koko näiden liikkeiden olemassaolo tulevaisuudessa tulee kyseenalaistetuksi. Ilman mahdollisuutta opettaa ja pitää esillä Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja, joudumme kysymään: miksi olemme olemassa ja mihin meitä tarvitaan? Siksi emme voi näistä armonvälineistä luopua.
Paikallisseurakunnan elämästä riippuvainen evankeliseen kotiseuraperinteen aika on kirkon nopean muutoksen myötä varsin vaillinainen kuva Sleyn tämänhetkisestä työstä Suomessa. Tällä hetkellä evankeliumia julistetaan ja sakramentteja toimitetaan kun niitä tarvitaan. Nämä kirkon tuntomerkit kuuluvat kirkon olemukseen. Ne ovat luovuttamattomia Kristuksen kirkolle.
Inkerin kirkon risti
Inkerin kirkko vihkii edelleen suomalaisia papeiksi koska kirkolla on pula pastoreista. Kymmenen vuotta sitten Inkerin kirkko laski, että vuoteen 2025 mennessä sen pitäisi kouluttaa ja vihkiä̈ sata uutta pastoria, jotta seurakuntatyö voisi jatkua entisellään. Minut vihittiin papiksi yksitoista vuotta sitten. Liityin siihen noin sadan suomalaisen joukkoon, jotka viimeisen 30 vuoden aikana on vihitty Inkerin kirkon papiksi. Sovimme Inkerin kirkon kanssa työpanoksesta, jonka tulen tekemään Inkerin kirkon työtä, mutta ilman muuta tuolloin ja nykyäänkin lähetyskenttävihkmyksillä haettiin ratkaisua Suomen ongelmaan pappisvihkimysten suhteen.
Kaulaani tuolloin ripustettu Inkerin kirkon risti on ollut hyvä kantaa. Se muistuttaa, että kuohuvan kirkkopolitiikan keskellä pappisvirassa kaikkien tärkeintä on Jumalan suunnaton armo, joka Kristuksen ristissä syntiselle ihmiselle lahjoitetaan.”
Juhana Tarvainen
Sleyn kotimaantyön johtaja
