Kirjoittanut
Hyvinvoinnin luominen ei riitä, jos yhteiskunta vuotaa toisesta, ihmistensä päästä. Ja sinne toiseen päähän meillä on aika vähän sanomista, Eija-Riitta Korhola kirjoittaa blogissaan.
Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola (kok) pohti 27. heinäkuuta Uuden Suomen blogitekstissään Hullu – vai paha Anders Behring Breivikin sielunmaisemaa vanhemmuudesta käsin.
Lue blogi tästä.
– Järkytyin, kun luin lehdestä murhaajan isän lausunnon, jonka mukaan olisi ollut parempi, että poika olisi riistänyt henkensä kuin tappanut niin monta. […] Mietin, oliko siinä lauseessa jotakin oireellista – jotakin joka itse asiassa kertoo murhaajan tragediasta.
– Eikö olennainen osa aitoa ja vastuullista vanhemmuutta ole, että rakastaa lastaan ehdoitta, eikä mikään teko maailmassa saa toivomaan tämän kuolemaa. Oliko murhaaja poika, jota ei oltu rakastettu, Korhola pohtii.
– Minua vaivaa myös, kun niin monella on tarve kiirehtiä sanomaan, että se mies on hullu. Entäs jos hän ei ollutkaan? Entäs jos hän on terve, mutta paha? Silloin nousee vaikea, pelottava kysymys: miten ihmisen pahuus syntyy ja miten hyvyys väistyy ihmisessä?
– Pahasta ei päästä eroon pelkästään hylkäämällä tiettyjä poliittisia järjestelmiä, sillä paha löytää jatkuvasti uusia ilmenemismuotoja – siksi ajattelun on herkistyttävä pahan tunnistamiseen kyetäkseen taistelemaan sitä vastaan, Korhola kirjoittaa.
