Kirjoittanut
Pekka Heiskanen pitää uutta runokirjaansa testamenttina. Heiskanen on aina halunnut nähdä ja kohdata ihmisen. Itsessään, toisissa ja Jumalassa, joka tuli ihmiseksi.
Pekka Heiskanen asuu Lieksassa, mutta hän on käymässä Hämeenlinnassa, ukin hommissa.
Seuraamme Pekan vaimoa Sirpaa. Rovastin kulku on hidastunut.
– Tällaista Pinokkio-kävelyä, hän sanoo.
Sairaudet ovat tulleet. Sepelvaltimotauti ja kaksi punkkia. Punkit tekivät borrelioosin, josta kehkeytyi kasvohermohalvaus. Kävellessä huimaus on jatkuvaa.
Rovasti vaikuttaa kuitenkin hyväntuuliselta. Maassa on rauha.
Kahvila on kiva.
– Jotakin, missä on lihaa, Heiskanen tilaa.
Sivuhuoneessa Heiskanen pudottaa pöydälle pinon kirjoja. Muun muassa uusimman runokirjansa Kiitos yhteisestä tiestä.
Aloitetaan tärkeimmästä. Miten isovanhemman homma on mennyt?
– On kivaa laskea mäkeä 5-vuotiaan kanssa. Aina hän voittaa.
– Hänellä on liukkaampi pulkka, Pekka selittelee.
Sirpa Heiskanen liittyy keskusteluun.
– Meillä on kaksi poikaa, ja tämä lapsenlapsi on tyttö. Hän on minulle niin tärkeä. Välillä hän ei pysty soittamaan minulle, kun on niin ikävissään.
Pekka jäi eläkkeelle Suomen Raamattuopiston julistustyön johtajan tehtävästä vuonna 2017.
Sirpan mielestä Pekan oli vaikea jäädä eläkkeelle. Pekan mielestä se oli helppoa.
– Siitä on sen verran aikaa, että ei ole muistipalikassa hirveän hyvästi, Pekka pehmentää.
Veisuu osuu
Rovasti menee lapsuuteensa. Pohjoissavolainen isä oli ollut aktiivinen ”kylän huvisysteemeissä” ja suosittu naisten keskuudessa. Sodasta tuli sitten takaisin toisenlainen mies.
– Hänet löydettiin. Hänestä tuli nöyrä maan hiljainen. Puhui paljon muttei väittänyt. Joka sunnuntai kuunneltiin kotona jumalanpalvelus ja usein käytiin kirkossa.
Pekan äiti oli lapsuudessaan traumatisoitunut kahden kirkon yhteenotoista, kun hänen isänsä kääntyi ortodoksista luterilaiseksi.
– Äiti muuttui lievästi kyyniseksi isälle, kun mentiin Jumala-kysymyksiin. Mutta ei trauma meihin lapsiin siirtynyt.
Vanhainkodissa Pekan äidissä tapahtui käänne.
– Hänen kuolinvuoteellaan oli meitä lapsia paikalla. Hän vaipui välillä tiedostamattomaan ja palasi taas takaisin.
– Hän toisteli viimeisinä sanoinaan, että ”synnit saa uskoa anteeksi, se on totta”. Hätäilimme, kun kaikki lapset eivät olleet paikalla. Äiti sanoi, ettei se haittaa, taivaassa tavataan, Pekka kertoo.
Hän jatkaa tulleensa uskoon ”portaittain”. Isän kanssa Pekka kävi kirkossa ”kun ei hennonnut jäädä pois”. Joskus 1950-luvulla, kun Pekka oli kansakoulussa, hän kuunteli jumalanpalveluksessa kanttorin veisuuta.
– Hänen äänessään oli jotain, Pekka sanoo mutta katkaisee lauseen.
– Se oli adventtivirsi. ”Ei saavu mahtavasti hän joukoin korskehin, vaan vastustajat kaikki hän kaataa kuitenkin”. Tämä vanha kanttori veisasi Jeesuksen minulle. Sain kokea ruumiissani ja sielussani Jumalan rakkauden lämmön.
Isän viesti
Koulussa Pekka oli luokkansa priimus. Äiti halusi pojasta lääkärin, ja kenties Pekka itsekin halusi, mutta hän ei päässyt opiskelemaan lääketiedettä. Sen sijaan hän meni Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan.
Opiskeluajaksi Pekka muutti Lestadiolaisten ylioppilaskotiin. Siellä asui muitakin kuin lestadiolaisia. Siellä asui myös Pekkaa kaksi vuotta vanhempi Sirpa, joka opiskeli teologiaa. Pekka vaihtoi teologiseen, mutta ei Sirpan vuoksi vaan Sirpan ja muiden vastustuksesta huolimatta.
Ehkä syynä olivat isän rukoukset.
– Kun olin lähdössä opiskelemaan, isä tuli perääni tuvan ovelle, ojensi Uuden testamentin ja psalmit ja sanoi ”heh”. Se tarkoitti ”ota”.
– Ymmärsin isän viestin: tämä sana kesti sodassa, ja se kestää sinunkin elämässäsi.
Vuonna 1971 Pekka aloitti teologian opiskelut ja toimi valmistumisen jälkeen muun muassa kuusi vuotta Viekijärven kirkkoherrana Pohjois-Karjalassa.
Kun Raamattuopiston toiminnanjohtaja Raimo Mäkelä pyysi vuonna 1989 Pekkaa Raamattuopistolle töihin, Jumala oli Pekan mukaan jo valmistanut häntä siihen.
– Oli koettu ”Egyptin orjuutta”, monenlaisia ahdistuksia. Eräs Kansan Raamattuseuran puhuja kehottikin meitä lähtemään, että jaksaisimme.
– Otin kokeeksi vuoden virkavapaata ja menin Raamattuopistolle. Perhe jäi Viekijärvelle. Oli kova ikävä Sirpaa ja poikia.
Runoja ikävään
Pekka toimi Raamattuopiston apulaisrehtorina ja vastasi Avoin Raamattukoulu -kurssista. Myöhemmin hänestä tuli Raamattuopiston Itä-Suomen aluevastaava ja lopulta julistustyön johtaja.
Pekka asui Espoon Viherlaaksossa. Siellä hän perhettä ikävöidessään löysi runouden.
– Kämppääni kuuluivat lasten äänet, kun he leikkivät pihalla. Luin Helvi Juvosen runoa Kuningas kultatakki, jossa vahva poika valtaa parhaan keinun, mutta kun hän siinä keinuu, kaikki muut lähtevät pois. Hän jää yksin. Helvi Juvonen liittää siihen raamatunkohdan Matteukselta. ”Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon”.
– Juvonen rohkaisi minutkin liittämään raamatunkohtia runoihini. Raamatunlause valaisee runoa ja runo valaisee sitä.
Heiskasen runoja julkaistiin ensin tämän lehden edeltäjän eli Herää valvomaan -lehden takakannessa. Kirjoina Pekan runoja on ilmestynyt kolmen kokoelman verran.
– Ensimmäisessä kirjassani, Ihmiseksi, kuvittajana on kehitysvammainen tyttö Marika Paalamo.
Tähän liittyy tarina.
Kirkkoherra Heiskanen oli 1980-luvulla lieksalaisessa marketissa, kun kassajonossa ollut asiakas kuuli äänen: mene puhumaan tuolle papille.
– Tämä ihminen oli kriisissä. Hän soitti minulle myöhemmin ja kertoi kokemansa. Ajattelin, onko kyseessä sairaus. Mutta merkillisesti puhelun kautta alkoi välittyä Jumalan pyhyys, jota ei voinut väistää ja tajusin että Jeesus tahtoo omakseen tuon ihmisen.
– Aloin pitää hänelle ja muutamalle muulle aikuisrippikoulua. Se johti siihen, että hän halusi ripittäytyä ja tuli uskoon. Sovimme tekevämme rukousliiton. Hänellä oli näky kehitysvammaisten kodista, jossa taide olisi osa päivittäistä elämää.
Unelma toteutui. Nimeksi tuli Kirsinkoti, ja se toimii Lieksassa edelleen.
– Tajusin, kuinka Jumalalle kehitysvammaiset ovat niin tärkeitä, että hän halusi yliluonnollisella tavalla huolehtia heistä.
Sielujen hoitaja
Pekka sanoo, että hänen työuransa Raamattuopiston julistustyön johtajana käsitti paljon muutakin kuin johtamista.
– Minulle on ollut aina tärkeää nähdä ihminen. Kun Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi, meidänkin kelpaa elää ihmisinä ja tulla yhä enemmän ihmisiksi. Olen halunnut nähdä hänet, jonka kohtaan ja joka etsii apua, enkä ohittaa häntä.
– Vastaani on tullut monia itsetuhoista. Eräs oli jo katsonut paikan, jossa hän vetäisi auton pakoputkesta häkää sisään. Kauan hän purki tuskaansa ja syyllisyyttään ja sai kohdata Vapahtajansa rippiin ja synninpäästöön asti. Enää ei tarvinnutkaan paeta elämää ihmisenä, Pekka kertoo.
Sitten on ollut heitä, jotka eivät kuitenkaan ole jaksaneet.
– Nämä ovat olleet raskaita kantaa. On kuitenkin lohduttanut se, miten professori Antti Laato on selittänyt Psalmia 139. Jumala tekee työtänsä pimeydessäkin.
– Nämä sielunhoitoasiasiat ovat olleet suuri osa työtäni. On tarvittu voimia kovasti.
Pekka on hetken hiljaa. Hänen kaulassaan roikkuu erikoinen risti.
– Suuri syntinen tarvitsee tosi hyvän ristin, Pekka sanoo ensin englanniksi ja sitten suomeksi.
Risti on Jerusalemin vanhasta kaupungista.
– Murrosikäinen arabipoika myi tämän kalliilla. Hän kertoi, että hänen ukkinsa oli jerikolainen ja tehnyt tämän. Ainutkertainen ja näin halvalla. Sitten kun rupesin katselemaan tätä tarkemmin, niin kääntöpuolella on fransiskaanien viisi Jeesuksen haavaa. Muistutus hänen rakkaudestaan.
Tärkein kansiin
Viime vuoden lopulla ilmestyi Pekan kolmas runokirja Kiitos yhteisestä tiestä. Siinä on uusia runoja sekä aiemmin ilmestyneitä hiottuina. Jokaiseen runoon liittyy maalaus. Kirjassa on testamentinomaisia piirteitä nimeä myöten.
– Kyllä se sitä varmaan on. Siinä kiteytyy tärkein sanottavani, Pekka pohtii.
– Valitsin tähän kirjaan runoja, jotka koin parhaiksi, ja sellaisia, joista kuvittajat ovat saaneet jotakin itselleen.
Kirjan maalaukset ovat Pekan siskon Railin ja Sari Granqvistin tekemiä. Ne syntyivät maalausretriiteissä Pekan runojen äärellä. Granqvist on Raamattuopiston vapaaehtoinen työntekijä, jonka Pekka sai johdattaa uskon tielle. Pekka ei säästele sanojaan kertoessaan, miten suuri merkitys Granqvistilla ja hänen tarinallaan on kokoelman syntymiselle.
– Sari on superlahjakas taiteilija, hän jatkaa.
Pekka huomauttaa, että Jeesuskin runoilee ristillä, kun hän lainaa psalmia: ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni – Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”
– Vanhasta testamentista lähes puolet on runoutta. Jumala on nähnyt runot arvollisiksi välittämään pelastuksen sanomaa.
Pekka haluaa jättää lukijan omalle ajattelulle tilaa.
– Tätä ruokkivat maalaukset ja viitteet Raamattuun. Syntyy runon, kuvan ja sanan trilogia, johon lukija liittyy neljänneksi mukaan.
Hän antaa ”esimerkin onnistumisesta”.
Raili-sisko oli lukenut Iisalmen aluesairaalan rappusilla potilaalle Pekan kirjasta runon:
Vain syntinen näkee oikein Kristuksen
vain Kristus syntisen
– Tämä potilas oli hyvin syvällä käynyt, masentunut. Kun hän kuuli tuon runon, hän alkoi loistamaan. Runo vei hänet ytimeen, ehkä palauttaen mieleen sanan todistuksen armosta, jota riittää jokaiselle.
Jumala parantaisi kaikki sairautemme, ellei sairautemme parantaisi meitä, Pekka runoilee myös.
Vanhasta uutta
Teologisesti Pekka katsoo olevansa ”tunnustuksellinen luterilainen tunnustuskirjojemme mukaisesti”.
– Lukiolaisena törmäsin Lutheriin. Hänestä tuli lohduttajani, auttajani, sielunhoitajani ja neuvojani. Hän on paras kohtaamani raamatunselittäjä.
– Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, ja vielä yksin Raamattu. Kyllä minä näitä vanhauskoisia olen, jos tällaista termiä halutaan käyttää, Pekka pohtii.
Mutta, hän jatkaa.
– Iloitsen jokaisesta kristitystä, oli hän mistä suunnasta hyvänsä. Kunhan hänellä on Raamatun Kristus ja kolmiyhteinen Jumala sekä vanhan kirkon uskontunnustukset. Minulla on paljon opittavaa myös katolisilta, ortodokseilta ja monilta muilta kristityiltä.
– Olen oppinut kiittämään jokaisesta Kristuksen omasta, illan pimetessä yöksi, riippumatta hänen tunnustuskunnastaan. Hän on veljeni tai sisareni, vaikka emme ajattele kaikesta samoin.
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa Pekka sanoo pysyvänsä, koska hänet on kastettu siihen ja hän on saanut pappiskutsumuksen sen piirissä, ja koska ”paimenena olen vastuussa eksyneistäkin lampaista”.
Sairastelun myötä Pekka on kokenut, mitä se on, kun ihmistä riisutaan omista voimista.
– Kaikessa on siunaus, kun saamme ottaa sen Jeesuksen haavoitetuista käsistä vastaan. Olkoon se meidän mielestämme hyvää tai pahaa. Vapahtajamme käytössä monet vaivat voivat olla siunattuja ”saattohoitajia” taivaan kotiin.
– Rukouksen koulu on käynnissä. Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät, Pekka siteeraa.
Päivittäiseen hartauselämään kuuluvat Lutherin ja Bo Giertzin teokset sekä Raamattu. Rukousryhmäkin toimii.
– Kasvatuksessa ollaan. Vanhasta saa uutta. Sen huomaan, kun luen sanaa. Aiemmin alleviivatut kohdat eivät välttämättä nyt puhuttelekaan, vaan jokin toinen kohta.
Kuvatkin puhuvat.
– Espanjassa menin erääseen roomalaiskatoliseen kirkkoon. Lasivitriinin takana oli maalaus Jeesuksesta Getsemanessa. Piti polvistua, että näki sen lasin läpi. Jeesuksen silmät oli maalattu ihmeellisesti.
– Kun niitä katsoi, ei voinut kuin itkeä.
Haastattelu on julkaistu Elämä-lehdessä 2/2025
