Kirjoittanut
Suomen Posti meni jumiin, koska Aino Viitasen oli määrä syntyä maailmaan.
Taiteilija asui Rovaniemellä. Hän näytteli teatterissa ja oli aikanaan voittanut Pohjoismaiden nuorten runokilpailun. Siitä sai mitalin. Hän oli myös parturi-kampaaja. Siitä sai rahaa.
Elettiin vuotta 1958, kun Rovaniemelle rakennettiin voimalaitosta. Työmiehiä tuli eri puolilta Suomea.
Työmies ja taiteilija kohtasivat.
Avioliiton ulkopuolinen lapsi oli tabu. Taiteilijalle anottiin lääkintöhallitukselta raskaudenkeskeytystä. Ei ole tiedossa, kuka anoi. Aborttiin ei olisi pitänyt saada lupaa, jos äiti olisi terve. Lupa kuitenkin myönnettiin. Kun päätös pantiin postiin, alkoi postilakko, ja kirje jäi jumiin. Kun se pääsi perille, raskausviikot olivat niin pitkällä, että aborttia ei enää saanut tehdä.
Tytön nimeksi tuli Aino.
– En tiedä, kuka nimen antoi, mutta kummitätini nimi on Aino.
Äidin nimi oli Liisa. Isä pysyi mysteerinä.
Aino tapasi toisinaan äitiään ja kävi kerran katsomassa tämän teatteriesitystä. Äidillä oli mielenterveysongelmia, hoitojaksoja sairaalassa. Vähän ennen äidin kuolemaa Aino ja hän saivat sovittua epäselvät asiat.
– Puhuimme siitä, että elämä antaa jokaiselle erilaiset eväät. Sanoin äidille, että olen antanut kaiken anteeksi, Aino kertoo.
Viimeisen puhelun aikana Aino tivasi äidiltä isästään. Äiti paljasti, ettei ollut voinut kertoa isästä mitään, koska tämä oli naimisissa, ja avioliiton ulkopuolinen suhde oli ollut ”hirveä häpeä”. Äiti kertoi, että hänellä on Raamatun välissä Ainon isän kuolinilmoitus. Aino pyysi postittamaan sen. Tai oikeastaan pakotti.
Pari viikkoa myöhemmin äiti kuoli.
– Isäni kuolinpäivä on sama kuin minun syntymäpäiväni, uudenvuodenaatto. Kuolinilmoituksen näkeminen oli minulle tärkeää.
Laulu rouva Titolle
Aino lähetettiin syntymänsä jälkeen lasten- ja kodinhoitajakoulun opiskelijoiden hoidettavaksi. Sinne otettiin avioliiton ulkopuolella syntyneitä vauvoja.
Vuoden päästä Aino sijoitettiin rovaniemeläiseen lastenkotiin.
Ensimmäiset muistot ovat sieltä.
Nokkospuskaan putoaminen. Hoidoksi kuuma kylpy ja käsky olla hiljaa.
Ja kerran rannalla: joku lapsista hukkui.
Parempiakin muistoja on. Rakas ukki, äidin isä, vieraili välillä. Toi hopeatoffeeta.
Eeppisiäkin muistoja on.
Jugoslavian diktaattori Tito vieraili puolisonsa kanssa Suomessa vuonna 1964, ja Titon puoliso Jovanka seurueineen saapui Rovaniemen lastenkotiin vierailulle.
Ainon tehtäväksi tuli laulaa rouva Titolle lastenlaulu: ”Tili-Pikkunen oli vain pieni hyttynen ja Taru Takkunen oli mehiläinen”.
– Muistan hänen hajuvetensä tuoksun. Hän oli eri maailmasta kuin lastenkodin hoitajat, Aino kertoo.
– Sain häneltä karkkirasian.
Usein, kun ukki oli käynyt Ainoa katsomassa, Aino itki perään.
– Muistoni lastenkodista ovat ikään kuin hätää.
Ontuva ukki
Kun koulu alkoi, 6-vuotias Aino muutti ukille ja mummille asumaan. Siellä asuivat myös Ainon eno ja täti. Ainon tultua mummi jäi varhaiselle eläkkeelle. Ukki työskenteli konemestarina. Ainon ollessa 9-vuotias viisikko muutti Rovaniemeltä Keski-Suomeen.
– Äitini oli vaiettu aihe. Ne pienet väläykset, joita hänestä puhuttiin, olivat negatiivissävytteisiä, Aino arvioi.
– Koulussa kadehdin luokkatovereideni nuoria ja kauniita vanhempia. Heidän viikkorahojaan, lomamatkojaan ja siskojaan ja veljiään.
– Ja häpesin ontuvaa ukkiani. Nyt häpeän sitä, että häpesin.
Aino oli vilkas lapsi.
– Isovanhemmat sanoivat, että ylivilkas.
Aino oli vasta 12-vuotias, kun hänet lähetettiin Aitoon Emäntäkouluun Luopioisiin. Kyseessä oli sisäoppilaitos.
– Olen kalkinnut sikalan seiniä, nostanut porkkanaa, kutonut raanun ja tehnyt rohdospellavasta kangaspuilla pyyhkeen, Aino selostaa opintojen ulottuvuuksia.
Emäntäkoulussa asui monta tyttöä samassa kämpässä. Kerrossängyissä nukuttiin.
Aino miettii hetken, kun kysyn, oliko vapaa-aika vilkasta.
– Kyllä me puntiksella käytiin. Mutta en minä Jumalaa unohtanut silloinkaan, kun mentiin tanssipaikoille ja tultiin liian myöhään takaisin.
– Itse asiassa sain asuntolasta potkut. Asuin koulun loppuajan toisaalla vuokralla.
Kunnioitus hengellisiä asioita kohtaan oli mummolan peruja, koska täti piti siellä kotiseuroja, vaikka ”isovanhemmat eivät olleet uskossa”.
– Minulle on kerrottu, että aina, kun alettiin laulaa virsiä, itkin niin lohduttomasti, että minut piti poistaa tilanteesta.
Uusivuosi upseerikerholla
Kun emäntäkoulu päättyi, Aino oli 16-vuotias. Hän meni Jyväskylän kristilliseen opistoon kansankorkeakouluun ja sieltä sairaanhoito-oppilaitokseen. Aino valmistui 18-vuotiaana vastaanotto- ja osastoavustajaksi. Ensimmäinen työpaikka oli sairaalan vuodeosasto Tukholmassa.
– Heti ensimmäisenä päivänä vastaan tuli puistossa porukka, jolla oli mukanaan kirves. He eivät siis olleet mitään rakennusmiehiä. Myöhemmin yksi jengi kävi käsiksi.
Lisäksi Tukholman metrossa liikkui sarjamurhaaja.
– Hän oli puukottanut useita naisia.
Suomeen palattuaan Aino työskenteli sairaaloissa ja terveysasemilla. Sihteerin töitä ja lääkärien avustamisia sekä muuta potilastyötä.
Sinä päivänä, kun Aino täytti 19 vuotta, oli Tikkakosken upseerikerholla uudenvuodenjuhla. Tuula-niminen ystävä pyysi Ainon mukaansa sinne.
Juhlissa oli myös lähes kuusi vuotta Ainoa vanhempi Heikki, Ilmavoimien soittokunnan perustajajäsen, käyrätorven ja bassokitaran soittaja.
– Heikki oli siellä kaverinsa kanssa ja alkoi minua kivittelemään.
Kivittelemään?
– No siis halusi tutustua!
Häitä vietettiin vuonna 1983.
– Meillä oli kaksoishäät, joissa vihittiin myös Heikin veli.
Vihkiminen tapahtui Kristiinankaupungin kirkossa. Sitä edeltäneessä toimituskeskustelussa Ainolle tuli olo, että ”voi kun tuo pappi siunaisi meidät myös tässä tilanteessa”.
– Kun olimme jo lähdössä, pappi sanoi, että mitä jos siunaisin teidät. Se oli huippuhetki.
Ainon suurin haave oli oma perhe. Hän kävi kauppaa Jumalan kanssa: ”Anna minulle lapsia, niin annan elämäni sinulle”.
– Se oli typerää, mutta Jumala suostui siihen.
Majesteettinen ääni
Aino alkoi odottaa esikoistaan.
– Raskausaikana minulle tuli näky, jossa esikoisemme oli jo pieni lapsi. Hän nosti kasvonsa ja alkoi kysellä: Äiti, miksi me olemme olemassa? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Mikä on elämän tarkoitus?
– Tajusin, etten osaa vastata. Ja että pitäisi osata.
Silloin Aino kuuli ”majesteettisen” äänen.
– Hän kysyi, miten aiot kasvattaa lapsesi. Sinä, jolla ei ole minkäänlaista maailmankatsomusta.
– Siitä alkoi vimmattu etsintä.
Aino päätti kelvata Jumalalle.
– Yritin olla ihana vaimo ja naapurin mummolle kiltti. Halusin elää hyvää elämää, jotta voisin jotakin tarjota Jumalalle.
– Siitä ei tullut mitään. Väsyin yrittämiseeni. Luovutin, polvistuin ja sanoin Jumalalle vihaisena, että hyvä on, näytä sinä sitten, miten kristittynä eletään.
Aino koki tulleensa uskoon.
Siitä pitäisi kertoa Heikille.
Aino tarttui vihkiraamattuunsa. Hänen silmiinsä osui 1. Korinttilaiskirjeen jae: ”Jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään”.
– Otin asian puheeksi, kun olimme menossa nukkumaan. Sanoin, että minusta on tullut kristitty, haluatko edelleen olla kanssani?
Heikki sanoi, että ei hän sen vuoksi halua erota.
”Kuhan et mulle puhu”, hän lisäsi.
– Se oli sillä sipuli.
– Heikki on myöhemmin kasvanut uskoon ja on nyt kristitty.
Ristin alle
Aino alkoi pitää pyhäkoulua Tikkakosken seurakunnassa.
– Halusin kertoa Jeesuksesta.
Viitasille syntyi kolme tytärtä. Hekin kävivät pyhäkoulussa ja seurakunnan kerhossa.
– Kerran kysyin tytöiltä, mitä pyhäkoulussa puhuttiin. He vastasivat, etteivät muista.
Aino ajatteli, ettei pyhäkoulusta ole hyötyä, jos siitä ei jää mitään mieleen.
– Ajattelin, että pidän vielä yhden ja sitten lopetan. Sillä kerralla eräs lapsi häiriköi opettamista toistuvalla viittaamisella. Minua ärsytti, mutta annoin hänen sanoa asiansa. Hän katsoi silmiin ja sanoi, että Jeesus tuolla taivaassa pitää siitä, että hänestä opetetaan lapsille. Se oli minulle suora puhuttelu, ja jatkoin pyhäkoulujen pitämistä.
– Jumala puhuu lasten kautta, Aino ajattelee.
Tikkakoskelta Viitasen perhe muutti Laukaaseen, Vehniän kylään. Ainosta tuli Laukaan seurakunnan aktiivi.
– Kuvioon tulivat kirkkovaltuusto ja toimikunnat. Kävin seurakunnan maallikkokoulutuksia.
– Olin innokas ja mustavalkoinen.
Sitten elämään tuli risti.
– Lapsuutenikin on risti, koska vailla olemisen tunne ja rakkauden puute vaikuttavat edelleen, vaikka olen saanut oman perheen.
– Mutta 30 ikävuoden jälkeen en ole nähnyt tervettä päivää myöskään fyysisesti.
Ainolla on ollut sydämen toimintaan vaikuttavia tulehduksia, vaikea astma, rytmihäiriöitä ja allergioita.
– Kuljen adrenaliinikynän kanssa, ja välillä olen ensiavussa, kun en saa henkeä.
Aino kuvailee, että sairastelu vaikuttaa ajatteluun, hengelliseen elämään ja persoonaan.
– Mikään ei ole ihmisen varassa. Jumala antaa jokaisen hengenvedon. Kaikki on armoa.
– Koska olen joutunut itse pärjäämään pienestä pitäen, ilman sairauksia voisin ajatella, että omat tekemiseni ratkaisevat kaiken. Ehkä Jumalan on täytynyt antaa minulle sairautta, jotta ymmärtäisin, etten ole itseni varassa, Aino Pohtii.
Hän kiteyttää, ettei Jumala halua voimaamme, vaan heikkoutemme.
– Hän haluaa itse riittää meille.
Neljä polvea
Nyt Aino on jäänyt eläkkeelle. Hän teki sairauksista huolimatta täyden työuran.
– Sehän tässä ihmeellistä onkin. Mutta ihmiset eivät tiedä, miten olen arjessa mennyt nenä mudassa.
Yli 20 vuotta sitten Aino siirtyi terveydenhuoltoalalta Suomen Raamattuopiston palvelukseen. Ensin hän toimi lapsi- ja perhetyön tekijänä, sitten aluetyöntekijänä Keski-Suomessa ja lopulta aluejohtajana. Hän on myös pitänyt toistakymmentä vuotta Radioraamattupiiriä Eero Junkkaalan ja Riitta Lemmetyisen kanssa.
– Radioraamattupiiristä on tullut todella paljon palautetta, Aino kertoo.
Elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi hän nimeää kuitenkin äitiyden.
– Tärkeintä on ollut siunata lapsiani, ottaa heidät syliin ja sanoa, että isä ja äiti rakastavat, mutta on myös Jeesus. Tärkeintä on ollut kertoa lapsilleni hänestä.
Ainolla ja Heikillä on kolme lasta, viisi lastenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi.
– Suurin rukousaiheeni on, että lapsemme miehineen ja lapsineen pelastuisivat. Ja mahdollisimman moni heidän mukanaan, Aino sanoo.
Hän kannustaa tutustumaan Jeesukseen.
– Jokainen, joka haluaa, saa syntinsä anteeksi ja pelastuu. Niin ihmeellinen on armo.
Eläkkeellä Aino aikoo jatkaa perustamansa Kanssasi kasvamaan -yhdistyksen työtä. Yhdistys tukee perheitä ja lasten kristillistä kasvatusta.
– Teemme työtä itsenäisesti mutta myös seurakunnan ja kunnan kanssa. Meillä on tupa, sauna ja nukkuma-aitta järven rannalla. Paikan nimi on Lepola. Kun en ole lapsena saanut tarpeeksi rakkautta, haluan hukuttaa kaikki lapset siihen.
Lisäksi Aino laulaa Lux Auribus -lauluyhtyeessä ja pyöräilee.
– Nyt vedetään Palokkajärveä ympäri.
Juttu on julkaistu Elämä-lehdessä 5/2024
