Kirjoittanut
Katukuvaan jo kymmenen vuotta sitten ilmestyneet romanikerjäläiset herättävät yhä kysymyksiä: Miksi he tulevat, ja pitääkö heitä auttaa? Kenelle kerjuukuppiin pudotetut kolikot menevät?
Tapasin Simionin koleana lauantaiaamuna. Hän istui kerjäämässä Helsingin keskustassa, Lasipalatsin liepeillä. Kasvoille oli piirtynyt syviä juonteita ja silmiin surullinen ilme.
Simion oli tullut Bulgariasta bussilla, kuten moni muukin. Pääosin Itä-Euroopasta saapuneet kerjäläiset alkoivat olla osa katukuvaa sen jälkeen, kun 2007 hyväksyttiin Romanian ja Bulgarian EU-jäsenyys. Tulon mahdollisti vuonna 2004 säädetty vapaan liikkuvuuden direktiivi (2004/38/EY).
Syvään juurtunut syrjintä
Romanien syrjintä ulottuu pitkälle historiaan, jota värittävät muun muassa 1600-luvulla Ruotsin valtakunnassa uhkana käytetty hirttolaki ja tuoreempana romanien kansanmurha toisen maailmansodan aikana.
Myöhemmin Itä-Euroopan maissa kommunistihallintojen kaatuminen aiheutti omat ongelmansa. Siirryttiin suunnitelmataloudesta vapaaseen markkinatalouteen, sivuvaikutuksena uuteen järjestelmään sopeutumattomat syrjäytyivät. Nationalismiaatteen nousu jyrkensi asenteita romanivähemmistöön.
Syrjintä heijastuu yhä esimerkiksi romanilasten eristämisenä erillisiin luokkiin tai kouluihin useissa Itä-Euroopan maissa. Eriarvoisuus ja epätasa-arvoinen pääsy elintärkeisiin palveluihin ovat yhä Euroopan laajimman vähemmistön arkea, otsikoitiin Euroopan neuvoston artikkelissa marraskuussa 2016.
Monet köyhtyneet romanit ovat lähteneet etsimään elantoaan muualta.
Kielletään kerjääminen?
Edellä mainittu liikkuvuuden ja oleskelun direktiivi oikeuttaa EU-kansalaiset oleskelemaan maksimissaan kolme kuukautta jäsenvaltiossa rekisteröitymättä. Valtiot eivät siis voi karkottaa romaneja tai rajoittaa heidän liikkumistaan vedoten omiin kansallisiin lakeihinsa, jotka eivät ole linjassa Euroopan Unionin oikeuden kanssa.
Suomessa kerjäämisen kieltoa on pohdittu, mutta esimerkiksi 2010 tehty lakialoite ei mennyt läpi. Tällä hetkellä koko Suomen kattavassa järjestyslaissa (2003/612) ei kielletä kerjäämistä, ainoastaan uhkaava ja hyökkäävä käytös yleisellä paikalla. Sisäministeriön 2008 julkaiseman ohjeistuksen mukaan poliisi voi puuttua tällaiseen häiritsevään kerjäykseen, mutta muuten lakimuutoksia ei esitetty.
Kerjääminen on siis sallittua, mutta mihin rahat oikeastaan menevät? Usein esitetty väite on, että kaduilla kuppiensa kanssa kerjäävien taustalla on järjestäytynyt rikollisuus, ja rikollisliigat poimivat kolikot parempaan talteen.
– Ei pidä paikkaansa, kommentoi Borislav Borisov, päiväkeskus Hirundon työntekijä.
Ei Suomessa, ei vielä. Esimerkiksi Ranskassa, Italiassa ja Englannissa tilanne on toisenlainen.
Samaa sanoi poliisi vuonna 2013 (”Poliisi: Romanikerjäläiset eivät ole ihmiskaupan uhreja” Yle Uutiset 15.7.2013). Artikkelissa todetaan romanikerjäläisten saapuneen Suomeen vapaaehtoisesti, eivätkä pienet päiväansiot kieli rikollisliigoista. Romanikerjäläisistä paljon kirjoittaeen toimittaja Kimmo Oksasen mukaan kerjäläisten bussikuljetukset Suomeen olivat jo 2009 ”pienimuotoista organisoitua liiketoimintaa”, mutta he tulevat kerjäämään omaan pussiinsa, vailla kytköksiä keskusjohdettuun ihmiskauppaan. (Kerjäläisten valtakunta. Totuus kerjäävistä romaneista… ja muita valheita. WSOY, 2009).
Yösija diakoniatalossa
Useinkaan kerjäämään tulleilla ei ole kummoistakaan paikkaa, mihin päänsä kallistaa. Öitä saatetaan viettää autossa tai leirissä. Helsingin Kalasataman leiristä yöpyjiä on häädetty kahteenkin otteeseen, 2009 ja 2011.
Päivisin liikkuvaa, rekisteröimätöntä EU-väkeä ja paperittomia palvelee Helsingin Diakonissalaitoksen päiväkeskus Hirundo, joka tarjoaa kävijöille muun muassa tilat peseytymiseen ja omien ruokien syömiseen sekä neuvontaa. Heistä suuri osa on romaneja.
Monelle on löytynyt yösija marraskuusta lähtien Diakonissalaitoksen rakennuksesta Munkkiniemestä sekä Hermannin diakonitalosta, joka kuuluu Helsingin seurakuntayhtymälle. Ne vetävät yhteensä noin sata henkeä.
– Enemmistö yöpyjistä on eurooppalaista liikkuvaa väestöä. Voi sanoa, että suuri osa on romanikerjäläisiä, arvioi Diakonissalaitoksen diakoniajohtaja Jarmo Kökkö.
Diakonissalaitos palvelee Suomessa, kun taas apua lähtömaihin vievät esimerkiksi kristillinen järjestö Mission Possible ry ja Operaatio Joulun Lapsi. Kummankin kohdemaat löytyvät Itä-Euroopasta.
Eräänä vaihtoehtona kerjäämiselle on puolestaan aikakauslehti Ison Numeron myynti. Kulttuuri-, mielipide ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n kustantamaa lehteä voi myydä kuka tahansa lisätuloja kaipaava ja saada viiden euron myyntihinnasta kolme itselleen.
– Sen vaikutus on valtava, painottaa lehteä myytäväksi jakava Borisov.
Hän huomauttaa, että on eri asia istua maassa polvillaan kerjäämässä rahaa kuin myydä lehteä seisten ja kohdata ihmiset tasaveroisina, silmästä silmään.
Lähteenä on käytetty mainittujen lisäksi artikkelikokoelmaa HUOMIO! Romaneja tiellä. Aino Saarinen, Ari Markkanen ja Heini Puurunen (toim.) Like, 2012.
