Kirjoittanut
Fida Internationalin pitkäaikainen työntekijä, lähetyslapsi Hannu Happonen palasi Afrikkaan, mutta joutui oppimaan uusia tapoja tehdä lähetystyötä. Vierailu Ruandassa kansanmurhan jälkeen opetti, ettei nälkäiselle riitä pelkkä Raamattu.
Oli vuosi 1994. Hannu Happonen seisoi Traman kirkossa Ruandassa. Kirkon piha oli siivottu, mutta haju kirkossa oli kammottava. Sinne oli kasattu viitisen tuhatta ruumista. Mätänevä, ruumiista irtoava liuos virtasi kirkon ovelle saakka. Hannu pesi itsensä hotellin suihkussa päästä varpaisiin, mutta kammottava haju ei ottanut lähteäkseen.
– En tiedä oliko se psyykkistä vai jäikö haju oikeasti ihoon. Kirjoitin päiväkirjaani: Jumala, missä olit? Ihmiset tulivat kirkkoon turvaan. He etsivät sinusta apua. Miksi annoit tämän tapahtua?
Hannu oli muuttanut aiemmin samana vuonna yhdessä vaimonsa Milla Happosen kanssa Ugandaan. Milla oli kotona pariskunnan 1-, 3- ja 5-vuotiaiden lasten kanssa. Hannu opetti Kampalan raamattukoulussa, jonka Fida oli perustanut yhteistyössä norjalaisten kanssa.
Kun vatsa kurnii, ihminen ei jaksa miettiä teologiaa.
– Olin opiskellut Kanadassa teologiaa ja paloin intoa opettaa afrikkalaisille teologisia teorioita. Kiersin puhumassa vankiloissa. Innokkaita kuulijoita oli valtava määrä. Petyin, kun puheeni jälkeen kuulijoita tuntui kiinnostavan vain, olinko tuonut heille saippuaa. Pikkuhiljaa ymmärsin, että teologia ei yksin riitä, vaan tarvitaan myös tekoja.
Hannu käsitti, että jos ihmisten perustarpeet eivät täyty, on vaikea keskittyä hengelliseen puoleen. Kun vatsa kurnii, ihminen ei jaksa miettiä teologiaa.
Kalakukkopitäjästä Keniaan
Hannu syntyi vuonna 1961 Kuopiossa. Vanhempien lisäksi helluntailaisperheessä oli kaksi vanhempaa siskoa. Perhe muutti Kanadaan, kun Hannu oli neljävuotias. Yhdeksän vuotta myöhemmin Happoset lähtivät lähetystyöhön Keniaan.
– Tuosta ajasta jäi African bug, mikä se onkaan suomeksi, afrikkalainen kirppu? Sanotaan, että miehen voi viedä pois Afrikasta, mutta Afrikkaa ei miehestä. Tiesin, että jonain päivänä haluaisin vielä takaisin, kertoo Hannu, jonka kotikieli on suomi, mutta tunnekieli englanti.
Hannu vietti 19-vuotiaana muutaman kuukauden Suomessa, Katinalan raamattuopistolla. Siellä hän tapasi tulevan vaimonsa Millan. Pariskunta keskusteli lähetysnäystä jo ennen avioitumistaan.
– Meille kummallekin oli selvää, että halusimme lähetystyöhön. Milla oli valmis muuttamaan kanssani Kanadaan. Kun lähtö lähestyi, häntä alkoi jännittää englannin puhuminen. Nyt kielivaikeudet ovat pelkkä muisto. Kanadan-vuosien jälkeen, joita kertyi 15, perhe muutti Ugandaan. Milla pyörittää siellä Caring Hands- nimistä järjestöä. Se tunnetaan ugandalaisten naisten valmistamista paperihelmistä.
Hannun ajatukset lähetys- ja kehitysyhteistyöstä ovat muuttuneet paljon vuosikymmenten kuluessa.
– Sanotaan, että lähetyslapset ovat pahimpia lähetystyöntekijöitä. Kotoa opitut mallit elävät vahvoina. Kun isäni oli lähetyssaarnaaja, hänen tittelinsä oli ’missionary in charge’, vastaava lähetyssaarnaaja. Hänen sanansa oli laki. Noista ajoista moni asia on muuttunut – minä itsekin.
Muutos kulttuurissa tapahtuu aina sisältäpäin.
Hannu oli ensimmäisinä Ugandan-työvuosinaan mukana muokkaamassa Ugandan helluntaikirkon perustuslakia.
– En organisoinut, vaan sanelin. Nyt toimisin eri tavalla. Heidän kirkkokuntansa ei ole minun kirkkokuntani. Minulla oli tarve olla oikeassa. Jos kysyt, olenko edelleen samaa mieltä asioista, vastaisin kyllä. Mutta tapani edistää niitä oli väärä. Mielestäni valkoisen miehen ei kuulu mennä sanomaan, miten afrikkalaisen täytyy toimia, vaan etsiä ratkaisutapoja yhdessä hänen kanssaan. Muutos kulttuurissa tapahtuu aina sisältäpäin. Ihminen, joka elää siinä kulttuurissa, voi muuttaa asioita. On tarkkaan mietittävä, mikä on valkoisen rooli.
Raamattukoulutyönsä lisäksi Hannu on toiminut mukana hiv-valistus- ja humanitaarisessa työssä. Hänen työnantajanaan on ollut koko 17 vuoden ajan Fida. Nyt Hannu toimii Itä-Afrikan ja Lähi-Idän alueen viestinnän suunnittelijana. Hän valokuvaa ja haastattelee Fidan hankkeissa toimivia paikallisia ja kirjoittaa juttuja lehtiin sekä sosiaaliseen mediaan. Työ Afrikassa on vienyt miehen moniin seikkailuihin, toisinaan myös vaaratilanteisiin.
– Ihminen ei tiedä etukäteen, miten hän reagoi joutuessaan vaaraan. Sudanissa olin keskellä pommitusta ja ehdin tajuta, että hengenlähtö oli lähellä. Kyllä siinä helposti käy kauppaa Jumalan kanssa.
Sanattomana kirkossa
Monessa tilanteessa Hannu on myös ollut ymmällään ja miettinyt, mitä sanoisi. Äärimmäisen köyhyyden kohtaaminen on musertavaa.
– Kun köyhä äiti tulee pakolaisleirin kirkossa kysymään ennen saarnaa, onko väärin myydä seksiä, jotta saisi ostettua ruokaa lapsilleen, menee helposti pasmat sekaisin ja päivän saarna unohtuu. Äiti tietää, että hän voi saada hiv-tartunnan, mutta ajattelee, että eläisi kuitenkin muutaman vuoden ja saisi siinä ajassa kasvatettua pienet lapsensa sen ikäisiksi, että he selviäisivät. Jos sanon, että seksin myynti on väärin, hän ei saa hankittua ruokaa ja lapset kuolevat pian nälkään. Mitä muuta voin tehdä tuossa tilanteessa, kuin kaivaa taskujani ja antaa kaiken sieltä löytyvän rahan?
Suomalainen miettii helposti tässä kohden, että miksi äiti ei mene johonkin muuhun työhön. Hannun mukaan muuta työtä ei yksinkertaisesti ole saatavilla.
– Jeesus sanoo Raamatussa: ”Minä olen elämän leipä”. Toisessa raamatunkohdassa sanotaan kuitenkin, että antakaa te heille jotakin syötävää. Kumpikin kohta on tärkeä – Kun ihmiset tarvitsevat ruokaa, meidän pitää antaa heille sitä. Suomessa usein riittää elämän leipä.
Isä Meidän -rukouksessa pyydetään jokapäiväistä leipää. Hannu pohtii, miten ihminen, jolla ei ole koskaan ollut nälkä, voi edes osata rukoilla tätä rukousta. – Jeesus ei opettanut meitä rukoilemaan leipää itsellemme, vaan kaikille, myös slummeissa ja pakolaisleireissä asuville.
Emme voi auttaa kaikkia kärsiviä, mutta jospa voisimme auttaa edes yhtä.
Hannu kokee etuoikeudekseen sen, että hän on työssään tavannut monenlaisia ihmisiä.
– Kristus tulee luoksemme silloin, kun emme edes tajua sitä – slummeissa huumeidenkäyttäjien ja seksityöläisten parissa tai aidsiin kuolevan luona. Olen löytänyt Kristuksen Afrikassa. Se, minkä teet yhdelle näistä vähimmistä… Emme voi auttaa kaikkia kärsiviä, mutta jospa voisimme auttaa edes yhtä, Hannu miettii.
Koskettavista tapahtumista ja kohtaamisista Hannu voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Hänen rakkautensa Afrikkaa kohtaan on pysynyt. Maanosa tuntuu miehen mielestä edelleen kodilta, vaikka aikuiset lapset asuvatkin jo omillaan – kaikki tällä hetkellä Suomessa.
– Uudessa toimenkuvassani viestinnän suunnittelijana saan keskittyä yksittäiseen ihmiseen ja hänen tarinaansa, kun taas humanitaarisessa työssä oli siirryttävä nopeasti eteenpäin. Lisäksi minussa asuu luova puoli – Tykkään kirjoittaa, piirtää, maalata ja tehdä koruja. Viestinnässä saan käyttää luovuuttani.
Poika ja savesta tehty kamera
Yksi Hannun rakkaista harrastuksista on valokuvaaminen. Hänen ikimuistoisin kuvausretkensä suuntautui Obim rock -nimiselle pakolaisleirille Ugandassa. Leiri oli rakennettu kalliolle ja sinne pystyi nousemaan vain yhdestä suunnasta. Hannu kertoo, että ihmiset nukkuivat kivistä tehdyillä sängyillä, jotka suojasivat heitä alas rinnettä valuvalta sateelta.
– Vuonna 2009 olimme tekemässä ruokajakelua leirissä. Liikuin eri puolilla leiriä ottamassa kuvia. Armeijan miehet vartioivat toimintaamme. Yhtäkkiä kaiken hässäkän keskelle ilmestyi nuori, ehkä noin 10–12-vuotias poika, jolla oli savesta tehty kamera kädessään. Hän otti sillä kuvia. Linssin virkaa palveli lasi. Karun todellisuuden keskellä pojalla kukki luovuus ja hän löysi yhtymäkohdan maailmaani – Myös hän oli kuvaaja. Otin pojasta kuvan. Vaikka keskipäivän valo oli huono, tämä kuva on yksi lempikuvistani. En tiedä pojan nimeä, mutta hän jäi mieleeni.
Teksti: Ninarose Maoz, Kuvat: Arto Karvonen, Hannu Happonen ja Pentti Happonen (perhealbumi).
Juttu on ilmestynyt aiemmin Fida-lehdessä.
