Kirjoittanut
Kaksi vuotta tapahtumien jälkeen Saratha pystyy ensimmäistä kertaa puhumaan kokemuksistaan iskun silminnäkijänä.
”Ajaessamme moottoripyörällä sivukirkolle kuulimme kovaa meteliä”, Saratha kertoo.
”Ajattelimme, että alueen roomalaiskatolisessa kirkossa ehkä juhlittiin sytyttämällä sähikäisiä. Sitten mieheni sai puhelun ja kääntyi heti takaisin siihen suuntaan, josta olimme tulleet.”
Heidän ajettuaan sillan yli Saratha muistaa jonkin repeytyneen hänen sydämessään.
”Ryhdyin huutamaan: ’Malki on Taivaassa! Malki on Taivaassa!’ Aloin myös rukoilla kielillä. Uskon Malkin kuolleen juuri sillä hetkellä”, äiti kertaa.
”Saapuessamme pääkirkolle ihmiset juoksivat sieltä ulos. Mieheni yritti päästä sinne sisälle, mutta minä en edes yrittänyt etsiä poikaani, koska tiesin Malkin olevan taivaassa. Kun mieheni meni sairaalaan lohduttamaan loukkaantuneita ja heidän perheitään, minä menin serkkuni luo. Kierin lattialla itkien ja rukoillen.”
Muistelu auttaa surutyötä
Pastori Kumaran, hänen vaimonsa Saretha ja heidän kaksi jäljellä olevaa lastaan, Jeremiah ja Shemidah, surevat edelleen tuolloin 12-vuotiaan Malkiyan kuolemaa. Poika menehtyi Sri Lankan kirkkojen pääsiäispommituksessa vuonna 2019.
Menetettyään Malkiyan pastori Kumaranin perhe oli kuukausia hämmennyksen vallassa. Heidän oli vaikea käsittää, mitä oli tapahtunut.
”Muistaessani asioita tunnen terävää kipua.”
He omistivat olohuoneensa Malkiyan muistolle.
Seinillä oli julisteina Malkiyan kuvia. Pöydälle oli asetettu kaikki Malkiyan saamat todistukset ja palkinnot sekä kehystetty kuva hänestä. Hänen piirustuksensa ja ainekirjoituksensa olivat myös käden ulottuvilla. Nurkassa oli kaappi, jossa oli hänen tavaroitaan kuten hänen lempivaatteensa, koulussa käytettävä urheilupuseronsa ja kirjansa.
Kaikkia näitä näytettiin vierailijoille.
Kiire jätti syyllisyyden
Pastori Kumaran ja hänen vaimonsa puhuvat myös jossittelusta ja syyllisyydestä.
”Joskus ajattelen, miten olisi käynyt, jos meillä olisi ollut auto tai tuk tuk. Silloin emme olisi jättäneet Jeremiahia ja Malkiyaa tuolloin pääkirkolle pyhäkoulun jälkeen. Olisimme ottaneet heidät mukaan sivukirkolle”, Saratha miettii.
”Olemme hyvin köyhiä. Kun ihmiset nyt tulevat käymään, he tuovat paljon ruokaa ja tuliaisia lapsillemme, mutta sellaista ei tapahtunut Malkiyan vielä eläessä”, hän kertoo.
”Meillä oli aina kiire seurakuntatyön takia.”
”Päivää ennen hyökkäystä Malkiya ei saanut unta, koska oli niin kuuma. Kastoin vaatteita veteen ja ripustin niitä ikkunoihin, että tulisi viileämpää. Muistaessani tällaisia asioita tunnen terävää kipua.”
Saratha puhuu myös siitä, että Malkiya oli pyytänyt häntä lopettamaan opettajan työnsä, mihin heillä ei kuitenkaan ollut varaa.
”Meillä oli aina kiire seurakuntatyön takia”, pastori Kumaran sanoo.
”Lapset olivat paljon tätinsä luona. Joskus he tulivat kanssamme kirkolle ja olivat siellä koko pitkän päivän. Nyt kadun sitä, ettemme antaneet Malkiyalle enemmän aikaa.”
Kumaran kertoo myös, ettei pysty vieläkään syömään jäätelöä tai samosaa, koska ne olivat Malkiyan lempiruokaa. Saratha puolestaan toteaa, ettei perhe käy vieläkään uimarannalla, koska se oli Malkiyan lempipaikka.
Elämä surun kanssa on mahdollista
Vuosien myötä perhe-elämä alkaa vähitellen saada arkisempia piirteitä.
”Joskus nauramme ja joskus itkemme”, pastori Kumaran kertoo.
”Suru tulee aaltoina.”
Kun vierailemme pastorin perheessä, Malkiyan kuvia on jo vähemmän esillä. Kaappeja ei avata niin tiuhaan, eikä Malkiyan todistuksia ja palkintoja ole enää näkyvillä.
Kun hänen saamiaan todistuksia haetaan esille, pikkusisko Shemidah kiiruhtaa hakemaan näytille myös oman todistuksensa.
Kun Malkiyan vanhemmat näyttävät Open Doorsin tiimille valokuvia, Shemidah kommentoi innostuneesti: ”Katsokaa, tuossa olen minä!”
Isoveli Jeremiah on juuri päättänyt peruskoulun, mutta ei ole vielä saanut päättötodistustaan. Kun kysymme siitä, hän kommentoi opintojen olleen helppoja. Kaikkia hymyilyttää.
Hitaasti mutta vakaasti Jumala tekee työtä heidän elämässään.
