Kirjoittanut
Marianna Peren mielestä on tärkeää pyytää apua ja myös kyetä sitä vastaanottamaan. Siinä on myös hengellinen ulottuvuus. Hänellä on takana kolme synnytykseen liittyvää masennusta.
Kokemäellä asuva Marianna on tilitoimistoyrittäjä, joka tuntee äitiyden ilot ja surut neljä lasta synnytettyään. Katraan vanhin on nyt 13-vuotias teini, nuorimmainen 2-vuotias.
Mieli alkoi masentua ensi kerran esikoista odottaessa, mutta ne oireet Marianna pisti raskauden aiheuttamien mielialavaihteluiden piikkiin.
Synnytyksen jälkeen itkivät kotona sekä äiti että koliikkia poteva vauva.
– Onneksi viisas neuvolatäti otti puheeksi jaksamiseni ja sain lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Siellä diagnoosiksi tuli keskivaikea masennus.
Tuore äiti alkoi käydä viikoittain psykologin vastaanotolla ja syödä mielialalääkkeitä.
– Kodinhoitajan käynnit olivat suuri helpotus. Sain jättää vauvan ja kotityöt hetkeksi hänen vastuulleen. Silloin vain nukuin.
– Ei niin kokonaisvaltaista palvelua enää saakaan.
Koliikki loppui neljän kuukauden jälkeen, Mariannan lääkitys siitä vajaan vuoden päästä.
Toista lastaan odottaessa Marianna osasi jo ottaa alakulonsa vakavasti. Hän vaati pontevasti pääsyä tutulle, hyvälle psykologille, ja sinnikkyys palkittiin.
Synnytysmasennus uusiutui vatsan pyöristyessä neljännen kerran. Oloa pahensivat raskausdiabetes, sietämätöntä kutinaa aiheuttava raskaushepatoosi ja selkäkivut.
Lisäksi uhmaikäinen kuopus raivosi ja puoliso oli paljon poissa matkatyönsä vuoksi.
Vuosi sitten keväällä Peren kotona kävivätkin säännöllisesti kodinhoitaja, perhetyöntekijä ja siivooja sekä lapsiin liittyen fysioterapeutti.
– Erityistä on ollut se, että olen masentunut jo raskauksien aikana. Niin paljon puhutaan vain synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Kuka edes pärjäisi yksin?
Mariannalla on kokemusta myös työuupumuksesta.
Nyt hän työskentelee tilitoimistoyrittäjänä pyrkien tekemään töitä itselle sopivalla tahdilla ja tehtäviä työntekijöilleen viisaasti delegoiden.
– Parisuhde on ollut kovilla, sillä lapsiemme moninainen, neuropsykiatrinen oireilu on vienyt kosolti energiaa. Yhdessä olemme olleet perheneuvolassa pariterapiassa, kristillisillä avioliittoleireillä sekä kokoontuneet säännöllisesti muiden samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien parien kanssa.
Marianna myöntää, että ennen lapsiarkea hän uskoi selviävänsä äidin roolista itsenäisesti, ilman apua.
– Aivan toisin on käynyt. Olen välillä joutunut jopa penkomaan lakipykäliä siitä, mihin olen oikeutettu, kun apua olen todella tarvinnut.
Tuttavien, sukulaisten ja naapureiden tuki on tuntunut hyvältä. Joku on tullut kyselemään lapsia ulkoilemaan tai luokseen kyläilemään. Toinen on tuonut vastavalmistettua arkiruokaa.
Avun pyytämisessä ja vastaanottamisessa Marianna näkee myös hengellisen ulottuvuuden.
– Emme kykene saamaan taivaspaikkaa hyviä tekoja tekemällä. Meidän on pyydettävä ja rukoiltava apua ja armoa, että edes jotenkin olisimme ihmisiksi. Usko on lahjaa, joka on kyettävä ottamaan vastaan ilman mahdollisuutta vastapalvelukseen.
Masentuneena Marianna ei aina jaksanut edes rukoilla:
– Onneksi sitä tekivät perheemme puolesta ystävät ja sukulaiset. Useampikin heistä kertoi saaneensa Herralta siihen kehotuksen.
Kristitty saa iloita myös tästä avusta, jota Raamattu lupaa (Room. 8:26):
”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.”
