– Ovatko saamelaiset menettäneet jotakin, kun en jatkanut esi-isieni perinteitä noituuden harjoittajana, vaan minusta tuli luterilainen pappi? saamelaissuvun jälkeläinen kysyy.
Lähetystyö alkuperäiskansojen parissa saattaa hävittää joitakin kulttuurisia piirteitä, mutta onko se huono asia? Kylväjän työaluevastaava Tapio Pokka, saamelainen kulttuurituottaja Suvi Järvensivu ja burjaattikirkkoherra Vladimir Nikiforov vastaavat.
Pastori Tapio Pokalla on Kylväjässä vastuullaan lähetystyö burjaattien, jakuuttien, mongolien ja japanilaisten parissa. Alkuperäiskansat ja niiden kulttuurit ovat hänelle rakkaita muun muassa siksi, että hän isän puolelta polveutuu lappalaisesta suvusta.
– Kirkollisten asiakirjojen mukaan saamelaiset esi-isäni olivat kirkonkirouksessa noituuden harjoittamisen takia. Ovatko saamelaiset tai Suomi menettäneet jotakin, koska en jatkanut shamanismin harjoittamista, vaan minusta tuli luterilaisen kirkon pappi? Pokka kysyy.
Hän näkee shamanismin yrityksenä vastata suuriin kysymyksiin kuolemasta, sairauksista, peloista sekä hyvästä osasta tässä elämässä ja tuonpuoleisessa.
– Kun sydän avautuu Kristukselle, kuoleman voittajalle ja syntien sovittajalle, noitarummulle ei ole enää käyttöä.
Pokka kokee, että hänellä on hyvän sanoman välittäjänä enemmän annettavaa kuin vaikkapa shamaanina.
–Kristus muuttaa yksilöiden lisäksi kokonaisia kulttuureja. Silloin poppamiehet ja noidat joutuvat etsimään uuden ammatin, eikä riidan päätteeksi vedetä esiin puukkoa. Lapsiuhrit ja moniavioisuus loppuvat, Pokka luettelee.
– Jos tällaiset asiat muuttuvat, olemmeko menettäneet mitään säilyttämisen arvoista? Jos ihmissyöjistä tulee vegaaneja, haittaako se?
– Parasta on, että Jumalan sana ja rukous synnyttävät muutoksen, eikä toisesta kulttuurista tullut sanele sääntöjä, Pokka muistuttaa.
Naamiot museoon
”Vapaus” on Pokan teologian ydinsana. Kun työ onnistuu kulttuureja kunnioittaen, uudet kristityt jättävät orjuuttavat tavat ja uskomukset taakseen ja pitävät muun. Pokka painottaa rajankäynnin herkkyyttä. Parasta on, että Jumalan sana ja rukous synnyttävät muutoksen, eikä toisesta kulttuurista tullut sanele sääntöjä.
Pokka pitää tärkeänä, että yhteisöjä tuetaan oman menneisyyden tuntemisessa ja tunnustamisessa. Tässä auttavat rehellisesti talteen kirjoitetut tarinat ja esimerkiksi museot.
– Ulan-Udessa on kansatieteellinen museo, jossa säilytetään muun muassa alkuperäiskansojen shamaanien varusteita.
Lähetystyötä syytetään toisinaan kansojen alkuperäisen perinteen tuhoamisesta. Pokan mielestä kansan säilyminen ”alkuperäisenä” on mahdottomuus. Kulttuurit ovat aina muuttuneet, ja nyt ne muuttuvat ennen näkemättömän nopeasti.
– Jos kieli ja kirjallisuus säilyvät, on säilytetty paljon. Raamatunkäännöstyön kautta lähetystyö palvelee kansojen identiteetin säilyttämistä.
Pokka muistuttaa, että seurakunnissa tulee vaalia kotoperäisyyttä. Tuoksujen, makujen ja musiikin tulee nousta maaperästä, jolle seurakunta on rakennettu. Silloin jakuutti, burjaatti ja mongoli tuntee olevansa seurakunnassa kotonaan.
Kaikki klaanit opetuslapsiksi
Perinteisesti on ajateltu, että lähetystyö tapahtuu alueella, jonka rajat voi piirtää karttaan. Valtiot ovat kuitenkin muutoksessa, ne tulevat ja menevät.
– Jeesus antoi lähetyskäskyssä tehtävän tehdä kaikki kansat opetuslapsiksi. Kylväjässä haluamme tavoittaa juuri kansoja. Varsinkaan Aasiassa ja Afrikassa ei voi ajatella, että työ kohdistuu valtioihin, koska niissä elää monia etnisiä ryhmiä.
Pokka kertoo, että Vanhassa testamentissa on monia sanoja, jotka on suomeksi käännetty sanalla ”kansa”. ”Am” tarkoittaa keskenään samanlaisten muodostamaa omaa joukkoa, heimoa, kansaa. Juutalaiset käyttivät tätä sanaa itsestään, myös Jumala omasta kansastaan. ”Gooi” puolestaan tarkoitti ihmisryhmittymiä, poliittisiakin, toisia kansoja, usein ei-juutalaisia pakanoita, jotka eivät vielä tunteneet Jumalaa.” Sitten on vielä klaania, heimoa ja sukukuntaa tarkoittavia sanoja.
– Jeesus ehkä ajatteli lähetyskäskyssä pienempiä yksikköjä, joilla on oma kieli. Hän lähetti oppilaansa kertomaan evankeliumia kaikille ”porukoille”. Kun ihmiset ottavat hyvän uutisen vastaan, porukat säilyvät, mutta muurit niiden välillä alkavat murtua.
Rakkaus on tietoa suurempaa
Saamelainen kulttuurituottaja Suvi Järvensivu on ollut mukana Pohjoiskalotin alueen lähetysverkostossa ja aktiomatkalla Grönlannissa. Hän on tehnyt lähetystyötä myös Venäjällä ja Israelissa. Utsjoella vietetty lapsuus opetti hänelle, mikä on lähetystyöntekijän tärkein ominaisuus.
– Se on rakkaus! Meidän luterilaisessa seurakunnassamme oli nuorisotyöntekijä, jolle saamen kieli ja kulttuuri eivät olleet tuttuja. Hän kuitenkin rakasti meitä.
Maailmalla liikkuessaan Järvensivu on nähnyt lähetystyöntekijöitä, jotka ovat opiskelleet hyvin kielen ja paneutuneet antaumuksella kulttuuriin, mutta työ ei kanna hedelmää. Mieleen nousevat Paavalin sanat ”vaikka minulla olisi kaikki tieto, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään.”
– Kun työtä tehdään Jumalan johdatuksessa ja hänen rakkautensa loistaa ihmisen läpi, Jumala itse koskettaa ihmistä. Tämä on vaikuttavaa.
Järvensivun mielestä hyvyyden ja evankeliumin piiriin on kutsuttava kaikkia.
– Ei ole rakkautta järjestää tilaisuutta vain saamelaisille tai inuiiteille. Lars Leevi Laestadius ymmärsi tämän. Hän julisti evankeliumia kaikille pohjoisen ihmisille. Pointti ei ole kansassa, vaan ihmisessä.
Grönlannissa puhaltaa Jumalan tuuli
Itä-Grönlannissa Tasiilaqin parin tuhannen asukkaan kaupungissa vieraillessaan Suvi Järvensivu tunsi olonsa kotoisaksi. Inuiittien elämässä oli paljon tuttua. He elivät vuodenkierron mukaan, suhde luontoon oli läheinen. Erityisesti hän iloitsi vahvasta hengellisestä etsinnästä.
– Se toi mieleen 1950-luvun Suomen. Pyhä Henki toimii voimakkaasti. Kirkot ovat täynnä, ja Jumala vapauttaa ihmisiä alkoholismista ja itsetuhoisuudesta. Seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamat traumat alkavat parantua.
Järvensivu uumoilee, että inuiiteista tulee vielä vahva lähetyskansa. Hän kertoo lapsena useaan kertaan hyväksikäytetystä miehestä, josta on tullut taitava sielunhoitaja.
– Kun Jumala parantaa sen, minkä sielunvihollinen on tuhonnut, hänen voimansa vapautuu ihmeellisesti.
Grönlannissa Järvensivu näki, miten ylisukupolvisen hyväksikäytön kierre tuhosi ihmisiä. Moni pakeni vihaa ja katkeruutta väkivaltaan ja alkoholismiin, jopa itsemurhaan.
– Lapsuuden traumojen käsitteleminen ja sukurasitteista vapautuminen on tarpeen kaikkialla, mutta Grönlannissa tämän tarpeen näkee selvästi. Eheytyminen vaatii aikaa.
Rauhassa kohti johtajuutta
Kuinka pian uskoontulleelle voi antaa vastuuta? Suvi Järvensivu on miettinyt tätä paljon.
– Ei saisi hätiköidä eikä hidastella. Ketään ei saa nostaa johtajaksi siksi, että hän on inuiitti tai saamelainen. Lähetystyöntekijä ei saa vetäytyä liian aikaisin, mutta ei myöskään liian myöhään.
Järvensivu painottaa, että uskoontulleen täytyy itse löytää kutsumuksensa ja kypsyä siinä. Lähetystyöntekijä saattaa nähdä hänessä seurakuntansa tulevan johtajan, mutta Jumalapa saattaakin kutsua hänet Intiaan.
– Silloin täytyy siunaten lähettää. Jumalan tiet ovat joskus kummallisia, Järvensivu sanoo.
Hän on viettänyt kymmenen vuotta Novosibirskissä ja Israelissa laajentamassa maailmankuvaansa.
– Ihmiset elävät usein kuplassa, myös alkuperäiskansat. On hyvä oppia, että kaikki ei pyöri minun napani ympärillä. Paavalikin vietti kolme vuotta hiljaisuudessa, ennen kuin hän aloitti sen työn, jonka tunnemme Raamatusta.
Järvensivulla on parhaillaan työn alla saamenkielisten hengellisten laulujen kokoaminen verkkoon kaikkien käyttöön. Hän haaveilee alkuperäiskansojen parissa toimivista aktiivisista ja kasvavista seurakunnista, joiden kautta Jumala pelastaa, parantaa ja eheyttää kaikenlaisia ihmisiä.
Shamaanit saapuivat pimeässä
Itä-Siperian Ulan-Udessa luterilaisen Kristuksen armon seurakunnan kirkkoherra Vladimir Nikiforov pysähtyy silloin tällöin muistelemaan lapsuuttaan. Neuvostoaikana uskonnollisia rituaaleja suoritettiin salaa pimeässä, etteivät naapurit näkisi shamaanien saapuvan. Perheenjäsenen sairastuttua paikalle kutsuttiin henkimaailman asiantuntija.
– Tarjolle pantiin parasta ruokaa ja vodkaa, ja shamaani suoritti rituaalin, Nikiforov kertoo.
Lapsena hän ihmetteli shamaanien rumaa käytöstä. Kahdessa perheessä käytyään he olivat jo aivan juovuksissa ja kiroilivat. Joskus he makasivat tiellä, tappelivat ja vaativat lisää vodkaa.
Kun Ulan-Udeen saapui ruotsalaisia evankelistoja, Vladimir Nikiforov seurasi, olivatko he samanlaisia. Hän ilahtui huomatessaan, että nämä ihmiset olivat raittiita ja käyttäytyivät hyvin. Hän kuunteli heidän puheitaan Jeesuksesta, joka oli antanut elämänsä uhriksi hänenkin puolestaan.
– Minusta tuli kristitty. Vapauduin tupakanpoltosta, lakkasin käyttämästä kirosanoja ja huoli tulevaisuudesta hälveni.
Evankeliumi kiinnostaa älymystöä
Kristittynäkin Vladimir Nikiforov on halunnut muistaa isoäitinsä painokkaan viestin: ”Me olemme burjaatteja.” Oman kulttuurin säilyttäminen vaatii työtä, sillä Venäjällä kansallisuudet sulautuvat yhteen kovaa vauhtia. Venäläistyminen alkaa kielestä, ja usein jäljelle jää vain ulkoisia ominaisuuksia, Nikiforov pahoittelee.
– Kun ylistämme Jumalaa laulamalla burjaatin kielellä, ihmiset ihmettelevät kovasti. Uskon, että tämä kääntää burjaatteja Jumalan puoleen.
Burjatian alueella on Nikiforovin arvion mukaan 600–800 burjaattikristittyä, jotka kuuluvat johonkin muuhun kuin ortodoksiseen seurakuntaan.
– Uusia ihmisiä tulee jatkuvasti uskoon. Tällä hetkellä älymystö on kiinnostunut evankeliumista.
Vladimir Nikiforov löytää liittymäkohtia kristinuskon ja alkuperäisuskonnon välille burjaattien uhrikäytännöstä. Siinä on paljon yhtäläisyyksiä Vanhan testamentin kuvaamien tapojen kanssa.
Uhrilampaan tulee olla noin vuoden ikäinen, lauman kaunein lammas, jonka luut ovat ehjät ja silmät kirkkaat. Teurastettaessa se asetetaan selälleen, nahkaan tehdään viilto ja uhraajan käsi repii irti sydämen päävaltimon. Turkki irrotetaan varovasti ja se täytetään pienillä kuivilla oksilla ja kuivalla ruoholla. Tämä lampaalta näyttävä uhri asetetaan tulisijalle puiden päälle ja poltetaan tuhkaksi.
– Yhdistän tämän siihen, että Jeesus kuoli Jumalan Karitsana kaikkien ihmisten syntien puolesta. Myös burjaattien puolesta.
Artikkeli on julkaistu Kylväjä-lehdessä 3/21.
