Kirjoittanut
Pekka Simojoki on elämäntyönään halunnut tuoda iloa ja yhteisöllisyyttä ”Suomen Siioniin”. Tästä haaveesta ovat syntyneet monet laulut ja uudenlaiset jumalanpalvelukset. Kaikki alkoi Afrikassa.
Vuonna 1964 Simojoen perhe lensi Ambomaalle, nykyisen Namibian alueelle. Työkausi Suomen Lähetysseuran palveluksessa oli alkamassa.
Lennon jälkeen ajettiin kuorma-autolla Etoshan kansallispuiston läpi. Perheen kuusivuotias esikoinen Pekka valitti isälleen: eläimiä ei näy!
Kun metsä loppui, savanni oli täynnä kirahveja, seeproja ja gnu-antilooppeja. Poika oli innoissaan.
Perheen saapuessa lähetysasemalle oli yö. Pekka ihmetteli, miten kaikkialla on lunta. Tai siltä ainakin näytti. Maassa oli hienoa, valkoista hiekkaa.
Lähetysasema eli Simojokien uusi koti sijaitsi Angolan rajalla. Pekan isän pastori Väinö Simojoen tehtävänä oli toimia rehtorina opistossa, jossa koulutettiin Ambo-Kavangon kirkon työntekijöitä. Äiti hoiti lähetysaseman arkea ja taloutta.
Pekalla oli kaksi pienempää sisarusta. Afrikassa syntyi kaksi lisää.
– Kun paikalliset olivat afrikkalaisia, luulin että meillekin syntyy tummaihoinen vauva.
Isä sanoi kuitenkin uskovansa, että vauva olisi valkoinen.
Pekka meni kouluun, joka sijaitsi meren rannalla Swakopmundin kaupungissa. Se oli yksityiskoulu suomalaisten lähettien lapsille. Oppilaita oli noin 30.
Koulu oli sisäoppilaitos.
– Lukukauden ajan olin aina erossa vanhemmista.
Jotkut lähetyslapset ovat kertoneet, että tällainen koulunkäynti on aiheuttanut heille traumoja.
– Samassa koulussa oli minua kolme vuotta vanhempi oppilas Jaakko Löytty. Hänkin on myöhemmin kertonut, miten vaikeaa se oli hänelle.
Simojoki ei kokenut samoin.
– Kavereiden kanssa mentiin pitkin erämaata ja rantoja. Jotenkin siihen tottui.
Käärme puree
Koulu oli meren rannalla, koska rannikolta ei saanut malariaa yhtä helposti kuin sisämaassa.
Jossain vaiheessa Pekka sen silti sairasti. Hän ei kuitenkaan ollut hengenvaarassa toisin kuin isä Väinö, jota puri myrkkykäärme.
– Äiti harvoin istui kuorma-auton rattiin, mutta silloin hän ajoi sitä, ja lujaa. Me lapset olimme lavalla, ja näin kun isäni piti etupenkillä turvonnutta jalkaa ylhäällä.
Isä parani. Pekan veli sen sijaan meinasi kuolla, kun hänellä oli yhtäaikaisesti malaria, keltakuume ja ameebat.
– Meille oli silloin syntymässä neljäs lapsi. Sairaanhoitaja kulki kahden huoneen väliä, kun äiti synnytti pikkusiskoa ja veli teki kuolemaa. Saimme velipojan kuitenkin pitää.
Vuonna 1970, kun Pekka oli 12-vuotias, perhe oli ollut vuoden Suomessa ja palasi toiselle työkaudelleen Afrikkaan. Silloin vietettiin ambolähetyksen 100-vuotisjuhlaa ja paikalliset kuorot lauloivat.
– Ensi kertaa tajusin, miten hienoa afrikkalainen musiikki on! Silloin tapahtui musiikillinen herätykseni.
Tässä vaiheessa Jaakko Löytty oli palannut Suomeen. Ambomaalle tihkui tieto, että hän oli hankkinut kitaran ja alkanut tehdä lauluja.
– Ihmettelin, voiko lauluja tehdä itse. Innostuin tekemään peltipurkista ensimmäisen kitarani.
Kun Simojoen perhe Pekan ollessa 15-vuotias palasi Suomeen, Pekka meni rippileirille.
– Matkalla jännitin enemmän kuin koskaan. Ei minulla ollut edes suomalaisia kavereita. Olin eri näköinenkin kuin muut, tumma kuin papu.
Pekka kuitenkin pääsi porukkaan mukaan, muun muassa erikoistaitojensa ansiosta.
– Olin leirin paras kävelemään käsillä.
Afrikassa Pekka oli jo tehnyt melodianpätkiä, joista yksi jäi eloon. Siitä syntyi lastenlaulu Kaikki lapset maan.
– Kun aloitin lukion, minulla oli hirveä into päällä. Suosikkejani olivat Paul Simon, Johnny Cash ja John Denver, gospellaulajista Andrae Crouch.
Laulun tekemisessä Pekalla oli kuitenkin eräs ongelma, nimittäin tekstit.
Hänen piti löytää runoilija.
Lisää lauluja
Ennen armeijaa Pekka oli pyöritellyt mielessään opiskeluvaihtoehtoja. Kenties lääkäriksi tai opettajaksi. Teologista tiedekuntaa hän yritti vältellä, kuten pappien lapsilla on tapana.
Armeijassa ohjelmassa oli kuitenkin suuri sotaharjoitus juuri silloin, kun teologisen pääsykokeet pidettiin. Pekka ajatteli, että niihin osallistumalla voisi välttää metsäleirin.
Suunnitelma toimi.
Yllätyksekseen Pekka pääsi sisään.
– Menin armeijan jälkeen vuodeksi Englantiin Wycliffen keskukseen miettimään elämääni. Siellä syntyi riparilaulu Elämä on nyt.
– Päätin aloittaa teologisessa mutta tähdätä lopulta opettajaksi.
Mutta ennen kaikkea Pekka halusi tehdä lisää lauluja.
Opiskelijaillassa hän kohtasi nuoren runoilijan Anna-Mari Miettisen.
– Heitin idean, että tehdäänkö yhdessä. Ensimmäinen kappaleemme oli nimeltään Vallankumouslaulu.
Myöhemmin Miettisestä tuli Kaskinen ja duo sai aikaiseksi sellaisia Virsikirjaankin päätyneitä lauluja kuin Herra kädelläsi, Jeesus sinä huomaat meistä jokaisen ja Taivaan Isä suojan antaa.
Aluksi he eivät kuitenkaan tienneet, mitä olisivat lauluillaan tehneet.
– Kävimme opiskelijailloissa laulamassa niitä, Pekka kertoo.
Sitten hän pyysi kitaristiystävänsä Heikki Leppäsen mukaan.
– Kun Allu Kauhanen saatiin vielä joukkoon, perustimme bändin nimeltä Alabasteri.
Yhtyeellä oli Pekan mukaan hauska meininki, vaikka ”kukaan ei osannut mitään paitsi Heikki”.
– Superhittimme oli Evankeliumi.
Suuri tilaustyö
1980-luvun alkuvuosina Pekka kritisoi Lähetysseuran nuorisopapille suomalaista jumalanpalveluselämää ja kysyi, miksei se voisi olla iloisempaa.
Niin kuin Afrikassa.
– Minulle oli kulttuurishokki mennä suomalaiseen messuun, jossa ihmiset eivät edes katsoneet toisiaan. Ajattelin, että jos tämä ei muutu, tämä kuolee.
Nuorisopappi ehdotti, että Simojoki tekisi Lähetysseuran vuoden 1981 Lähetysjuhlille afrikkalaisen messun.
– Kerroin Anna-Marille, että olemme saaneet tilaustyön.
Simojoki ja Kaskinen sävelsivät ja sanoittivat Afrikkalaisen messun kahdestaan.
Sen ”läpimurto” tapahtui vuonna 1983 Kirkon nuorisopäivillä Nivalassa, jossa se oli myös tarkoitus televisioida.
Pari päivää ennen tapahtumaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituli kuitenkin päätti piispa Olavi Rimpiläisen johdolla, että televisiointi ei tapahdu.
– Ei haluttu antaa kirkon nuorisotyöstä sellaista käsitystä, että se on jotakin räminää, Simojoki kertoo ja lisää kyllä arvostaneensa piispa Rimpiläistä, joka asettui asiassa poikkiteloin.
– Pettymys oli kaamea, mutta Anna-Mari lohdutti, että Jumalalla on kyky muuttaa asiat hyviksi.
Tämä toteutui parin päivän kuluttua, kun lööpissä luki, että ”piispa esti nuorisomessun televisioinnin”.
– Se oli paras mahdollinen mainos ja puhelin soi sen jälkeen vimmatusti. Kirkot olivat täynnä, kun kaikki halusivat tulla katsomaan häirikkömessuamme.
Seuraavana vuonna messu televisioitiin Kirkon nuorisopäivillä.
– Vuonna 1984 vedimme Afrikkalaisen messun Luterilaisen maailmanliiton kokouksessa Budapestissa, ja pari vuotta myöhemmin DDR:ssä. Kävimme Buchenwaldin keskitysleirillä sellissä, jossa natsit tappoivat Dietrich Bonhoefferin työtoverin Paul Schneiderin. Se oli elämäni kovin saarna, josta kirjoitin laulun Tahdon elää.
Paljon muutakin Simojoki sai aikaan. 1980-luvulla syntyivät Liekit-musikaali ja afrikkalaista musiikkia esittävä lauluryhmä Jakaranda.
– Afrikkalainen messu oli kuitenkin projekti, joka muutti elämäni.
Tytön tuntomerkit
Vuonna 1982 Simojoki oli 24-vuotias ja työskenteli Imatran seurakunnassa. Hän sai tehtäväkseen viedä nuoret Kansanlähetyksen päiville Savonlinnaan. Siellä Pekka esitti luovuus-työpajassa pari laulua.
– Eräs tyttö hymyili ja sanoi, että olipa ihanat laulut. Minulla meni jalat alta. Sain selville, että tyttö on Joensuusta ja juuri ylioppilaaksi kirjoittanut. Ajattelin jututtaa häntä myöhemmin, mutta en enää löytänyt häntä. Kun palasimme Imatralle, olin sydän syrjällään.
– Minulla ei ollut osoitetta eikä nimeä. Heitin Jumalalle rukouksen. Seuraavana päivän minulle soitti yllättäen kaverini, joka oli Joensuussa pappina. Ehkä hän tietäisi tytön.
Pappi kirjasi tuntomerkit: tumma tukka, siniset silmät, ehkä harrastanut tanssia.
– Lisäsin vielä, että sellainen nätti.
– Pian pappi ilmoitti, että tyttö on löytynyt, ja hänellä on osoitteeni. Muutaman viikon päästä tuli odotettu kirje Joensuusta.
Arja ja Pekka alkoivat seurustella. Arja hakeutui Suomen Raamattuopistoon opiskelemaan nuoriso-ohjaajaksi, ja Pekka vieraili usein opiston tyttöjen asuntolassa.
– Siellä oli tiukka kuri ja vieraiden piti lähteä aikaisin. Asuntolan hoitaja valvoi tätä. Joskus olin kaapin takana piilossa, kunnes tytöt sanoivat ”vaara ohi”. Joitain kertoja poistuin paloportaita pitkin.
Arja ja Pekka menivät naimisiin vuonna 1984 ja asettuivat asumaan Kauniaisiin. Sieltä pariskunta muutti Turkuun, jossa Pekka työskenteli seurakuntayhtymän palveluksessa. Esikoistytär Henna syntyi Turussa. Samana vuonna, 1987, perustettiin Exit-yhtye, joka toimii edelleen.
– Viikot työskentelin seurakunnissa ja öisin valvoin gradun tai vauvan kanssa. Viikonloput olin keikoilla. Vaimo jäi vähän yksin. Verkkokalvoilleni on piirtynyt kuva, kun vaimo ja pikkutyttö vilkuttavat isille, joka lähtee taas keikalle. Kirjoitin Arjalle näinä aikoina laulun Askeleet.
Yhteisöllisyyttä ja iloa
Turusta Simojoet muuttivat Vantaalle, ja siellä syntyi seuraava lapsi Janne. Pekka teki musiikkityötä Lähetysseurassa. Kolmas lapsi Heidi syntyi Riihimäellä, jossa Simojoet asuivat 11 vuotta. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä neljäs lapsi, Joonas.
Riihimäellä Pekka perusti Et Cetera -kuoron ja aloitti vuonna 1993 Little Light -tapahtumat. Nimi vaihtui Kangasalle muuton jälkeen Majatalo-illoiksi, joita järjestetään nykyisin monissa seurakunnissa.
Pekka toteaa, että hänen projektinsa ovat johdatuksen tulosta.
– Siitä, että Jumala kutsui vanhempani lähetystyöhön, seurasi se, että minä sain kipinän musiikkiin. Sen myötä sain kutsun tuoda tänne Suomen Siioniin yhteisöllisyyttä ja iloa.
Pekka Simojoki on tehnyt urallaan yli 800 laulua ja monta kymmentä levyä. Toisinaan on ollut raskasta olla ”yhteistä omaisuutta”.
– Kohtalaisen rauhallisesti saan kulkea, mutta tietyllä tavalla tässä joutuu jakamaan elämänsä.
– Toisaalta koen vahvasti, että minulla on kutsumus. Kerran Raamattuopiston radiojumalanpalveluksessa kuulin hienon ajatuksen, että kutsu on voimassa ja voima on kutsussa. Minulla on tästä rohkaisevia kokemuksia.
Yksi niistä tapahtui 1990-luvun puolivälissä, kun Simojoki väsyi.
– Tuntui, että oli liian kiire, enkä saanut hoidettua hengellistä elämääni. Sanoin vaimolleni, että ajattelin jättää tämän homman ainakin toistaiseksi.
Seuraavana aamuna soi puhelin.
– Siellä oli tuntematon nainen, joka sanoi, että Jumala käski soittaa Simojoelle.
– Kysyin, että mitä se Jumala sanoi.
Soittaja ilmoitti viestin olevan seuraava: ”Minä tiedän, että sinä olet väsynyt. Mutta saat uusia voimia ja uusia lauluja, jos edelleen haluat tehdä tätä työtä koko sydämelläsi”.
Osuma oli täydellinen.
– Oli joulukuun alku ja ulkona oli ankeaa, mutta sekin näytti kauniilta. Värit olivat tulleet takaisin.
Pekan missio on tiivistettynä se, että ”ihminen ja Jeesus kohtaisivat toisensa”.
– Rukoukseni ennen keikkaa on, että tästä konsertista kuulijalle jäisi jotakin, jota hän tarvitsee. Vain Jumala voi avata korvat ja sydämet kuulemaan ja näkemään.
– Toivoisin, että etsijäkin voisi tilaisuuden jälkeen miettiä, onko tuo sittenkin totta.
Nyt Simojoki on juuri lähdössä treeneihin. Mukaansa hän hakee tyttärensä Heidi Simeliuksen. On alkamassa uuden albumin julkaisuun liittyvä Häikäisevän kirkas -konserttikiertue, jossa isä ja tytär musisoivat Make Perttilän kokoaman yhtyeen ja useiden laulajien kanssa.
– Toivon, että konserteissamme taivas olisi lähellä ja että kuulija saisi Jumalalta rohkeutta, lohtua ja toivoa elämäänsä.
Häikäisevän kirkas -kiertueen konsertit:
15.11. Seinäjoki
16.11. Oulu
17.11. Kangasala
22.11. Helsinki
23.11. Turku
24.11. Jyväskylä
Juttu on julkaistu Elämä-lehdessä 11-12/2024
