Kirjoittanut
Talvisodasta 80 vuotta: Suomalaiset kokivat kirkkojen pommitukset ateistisina hyökkäyksinä kristittyä maata kohtaan.
Kuusivuotias kuopiolainen Yrjö Jäntti leikki iloisesti Kuopio-hotellin tikapuilla. Oli marraskuun viimeinen päivä 1939, joulun tuloa odotettiin jo innokkaasti. Yhtäkkiä pojan leikki keskeytyi tuomiokirkon kovaäänisistä kantautuvaan kuvisevaan rätinään.
Kirkon kovaääniset tiedottivat kaupunkia ja koko Suomea ravistelleen uutisen. Venäläinen tykistö oli aamulla klo 6.50 avannut tulen Karjalankannaksella ja puna-armeijan joukot ylittäneet rajan koko sen pituudelta. Oli syttynyt talvisota.
Neuvostoilmavoimat iskivät tuona aamuna klo 9 Viipuriin ja vain 15 minuuttia myöhemmin Helsinkiin.
Yksi sodan ensimmäisen päivän pommitukset kokeneista oli helsinkiläinen, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen toiminnanjohtaja Kauko Veikko Tamminen. Rovasti Tamminen kertoi Kotimaa-lehdelle olleensa poikansa kanssa aamun pommituksen aikaan pommisuojassa. Iltapäivällä hän oli Malminkatu 12:n asunnossaan juomassa kahvia, kun ”katsahtaessani merelle päin viettävästä ikkunasta huomasin taivaalla lentokoneita”.
Ilmahälytysmerkkiä ei kuulunut, joten Tamminen luuli koneita omiksi.
Yhtäkkiä kuului valtava räjähdys. Syntyi kakofoninen äänimassa, kun satojen murskaantuvien esineiden, ikkunaruutujen, kaatuvien huonekalujen, katosta heltiävän rappauksen ja kaatuvien ovien yhtäaikainen ryske valtasi korttelin.
”Ilman täytti musta, sakea savu, jossa tulikipinät tanssivat”.
Herätys moderniin sotaan
Suomessa oli koko syksyn arveltu, ettei sotaa tule. Uskottiin, että Juho Kusti Paasikiven ja Väinö Tannerin käymät neuvottelut Neuvostoliiton kanssa rajansiirroista Kannaksella ja Suomenlahdella tulisivat jatkumaan.
Sodan ensimmäinen päivä oli shokki yllätyksen, ihmishenkien ja aineellisten menetysten vuoksi, mutta myös siksi, ettei moderniin sodankäyntiin oltu varauduttu. Tunnemme nykyään siviilien kärsimykset 1900-luvun ja 2000-luvun sodissa, mutta 1939 teknistynyt ja kotirintamalle ulottunut sota oli vielä suhteellisen uutta.
Kuuluisaksi Suomessakin oli tullut muun muassa saksalaisen Condor-legioonan Espanjan sisällissodassa 1937 suorittama Guernican kaupungin hävityspommitus. Kuolonuhrien määrä, arviolta jopa tuhat ihmistä, oli järisyttänyt koko maailmaa.
Suomalaisten oli silti vaikea uskoa, että heidän voisi käydä samoin. Guernica oli kuitenkin vasta toisen maailmansodan esinäytöstä.
Ateistinen pakkovalta
Talvisodan alun järkytyksestä oli kulunut nelisen viikkoa, kun Riihimäen Sanomat tiivisti sen, mitä suomalaisten valtaenemmistö sodasta ajatteli:
”Sankarillisen kansamme taistelu on jo avannut silmiä näkemään, miten mätä on valtio, joka rakentuu valheelle, julmuudelle, verenvuodatukselle – ja ateismille.”
Monille suomalaisille talvisodan asetelmasta tuli varsin selkeä. Kansasta noin 95 prosenttia kuului evankelisluterilaiseen kirkkoon. Maassa vallitsi yleisesti henki, jossa vaalittiin kodin, uskonnon ja isänmaan pyhiksi koettuja arvoja.
Valtiovalta, etunenässä presidentti Kyösti Kallio, osoitti kunnioituksensa kristinuskoa kohtaan, kehottaen uskomaan, rukoilemaan ja lukemaan Raamattua.
Suomessa toki vaikutti jo 1930-luvulla myös uskonnonvastaista, materialista ja ”vapaa-ajateltua” liikehdintää, mutta silti yhteiskunnan perusvireen voidaan sanoa olleen Jumalaa, kirkkoa ja kristillisyyttä kunnioittava. Kirkon vuosisatainen työ, vireät herätysliikkeet ja uskonnonopetus kouluissa olivat juurruttanut luterilaisuuden perusopit suurimpaan osaan kansaa.
Ensimmäisten kirkkojen saadessa osumia neuvostoilmavoimien rajuissa hyökkäyksissä suomalaiset näkivät tapahtumat osana ateistisen maailmankatsomuksen hyökkäystä omaa kristillistä vakaumusta vastaan. Suomessa tiedettiin myös Stalinin vainoista itärajan takana, pappien tapoista ja karkotuksista Siperiaan sekä kirkkojen hävityksistä.
Vaarassa eivät olleet tiivistetysti sanoen pelkästään koti ja isänmaa, vaan myös vapaus uskoa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen.
”Kirkko paloi täydessä liekissä”
Ensimmäisen pommituspäivän kokija, Veikko Tamminen jatkoi kuvaustaan Kotimaalle. Ensimmäiset tuhon äänet kuultuaan hän kertoi rynnänneensä suinpäin lasimurua täynnä olleeseen Malminkatu 12:n porraskäytävään.
Koneiden metelin kaikotessa portaikossa alkoi erottua talossa sijainneen vanhainkodin vanhusten huutoa ja valitusta. Ulos päästyään Tamminen huomasi porttikongissa makaavan kuolleena nuoren tytön.
Rovasti todisti kadulla tulenlieskojen nouseva yhä korkeammalle hänen kotitalonsa ylempiin kerroksiin. Tuhoutumassa ei ollut vain koteja, vaan myös aivan vieressä sijainnut Evankeliumiyhdistyksen oma Luther-kirkko:
”Pommi oli osunut alttarilta päin katsottuna kirkon vasemmanpuoleiseen kattoon ja sisään romahtaneena se paloi siinä täydessä liekissä”.
Tamminen oli kuullut jonkun sanovan ennen sodan syttymistä, ”ettei Lutherin kirkkoon voi osua pommi, koska siellä on saarnattu niin paljon Jumalan sanaa”. ”Ja kuitenkin, miltei ensimmäinen talo, johon pommi osuu, oli juuri tämä!” rovasti päivitteli.
Koko maata ravistelleessa kaoottisessa tilanteessa Tamminen valoi uskoa Jumalan huolenpitoon:
”Meidän täytyy ajatella, että Taivaallinen Isä tietää tarkalleen näidenkin pommien suunnan. Hän antaa Suomen kansalle havainto-opetusta, mitä siitä seuraa, jos se aatesuunta, joiden edustajien käsistä nuo pommit putosivat, voittaa. Näin on käyvä myös kaikille pyhille paikoille, jos Jumalan evankeliumi tuhotaan.”
Kahden maailman taistelu
Sotasensuurin vuoksi tietoja kaikista osumia saaneista kirkoista ei tuoreeltaan julkaistu. Talvisodan lehdissä toistuvat maininnat ”on eräs Pohjois-Suomessa sijaitseva kirkko saanut osuman” ja ”vihollinen on kohdistanut hyökkäyksensä 11 kirkkoa vastaan”.
Yleisesti kirkot nousivat talvisodan julkisuudessa yhdessä koulujen, hautajaissaattojen, sairasjunien ja sairaaloiden ohella pöyristyttävimpinä pidettyjen pommituskohteiden joukkoon. Vaikkei täsmäpommituksia tunnettu, tuli kirkkojen kohtaloista eräs sodan symboleista.
”Kaksi vastakkaista maailmaa, kylmä ateismi ja kristinusko taistelevat keskenään”, sanoitti Lapin Kansa tunnot joulun 1939 aikaan.
Suomen Kuvalehti julkaisi puolestaan tammikuun puolivälissä 1940 selvästi talvisodan perusteita taustoittavaksi tarkoitetun, kansantaloustieteen professori Vilho Annalan matkakuvauksen parin vuoden takaisesta Leningradista.
Annalan kuvasi lehdelle Iisakin kirkkoa, ”joka nyt toimii uskonnonvastaisena ateistisen museona. Kirkon keskellä seisoo Leninin suuri patsas. Kristuksen kuvat on riistetty seiniltä alas. Osa raamatullisista kuvista on jätetty seinille paikoilleen, mutta niihin on liitetty omaperäiset antikristilliset selitykset”.
Annala kertoi omin silmin ”nähneensä sen pohjattoman juovan, joka vallitsee kristillisen maailman ja bolsevistisen Venäjän välissä”.
”Älkäämme lannistuko”
Kaikkiaan talvisodan aikana paloi pahoin ainakin neljä kirkkoa, vanhassa Sallassa, Suomussalmella, Kuhmossa ja Lentiirassa. Viime mainitun venäläispartisaanit polttivat sodan viimeisenä päivänä, 13. maaliskuuta. Pommituksissa pahoja osumia tuli Helsingin Luther-kirkon lisäksi muun muassa Savonlinnan, Sortavalan, Heinolan ja Kajaanin kirkkoihin sekä Viipurin seudulla tuomiokirkkoon, maalaiskunnan kirkkoon ja varuskunnan kirkkoon.
Kirkoista ja muista pommitetuista kohteista otetut kuvat kertovat tänäkin päivänä kaikessa karuudessaan talvisodan urhoollisen Suomen kamppailusta ylivoimaista vihollista vastaan.
Pommin runtelemassa Luther-kirkossa tuoreeltaan vieraillut pastori Verneri Niinivaara huomasi ihmeekseen kirkossa myös toivon merkin. ”Kaiken pyhän rienaaja ei ole saanut pommiaan osumaan ristiin. Se seisoo yhä paikallaan kaiken ympärillä sorruttua,” ihmetteli Niinivaara.
Kauko Veikko Tamminen jatkoi tarinaansa kirkon tuhosta vielä Sanansaattaja-lehdessä:
”Pitäkäämme suurena Jumalan armon osoituksena, että neuvostovenäläiset jumalattomuuspommit osuivat juuri Lutherin kirkkoon, sitä, että Jumala katsoi meidät arvollisiksi kärsimään hänen evankeliuminsa tähden”.
”Älkäämme lannistuko. Korottakaamme vain ristilippu yhä korkeammalle.”
Lähteet: Talvisodan ajan sanoma- ja aikakauslehdet, Antero Raevuori: Tuho taivaalta (2016), Ilkka Enkenberg: Kunnian päivät (2017).
Teksti: Janne Könönen.
Artikkeli on julkaistu Elämä-lehdessä 11-12/2019
