Kirjoittanut
Hannu Sorsamo työskentelee Suomen Wycliffe Raamatunkääntäjät ry:n toiminnanjohtajana. Vähemmistökielten puolestapuhuja haluaa päivittää käsityksiä lähetys- ja raamatunkäännöstyöstä.
– Entä, jos maailmalla ei olisi yhtään seurakuntaa, joka puhuu kieltäsi?
Näin kysyy Tampereella suosikkikahvilassaan istuva Hannu Sorsamo, joka on toiminut raamatunkäännöstyön parissa toistakymmentä vuotta. Kokemusta on kertynyt niin Kamerunista, Pohjois-Irakista kuin kotimaantyöstä ja kouluttamisestakin. Viimeiset puolitoista vuotta hän on ollut Suomen Wycliffe Raamatunkääntäjät ry:n toiminnanjohtaja.
Hänen tehtävänään on pitää yllä seurakuntien näkyä raamatunkäännöstyöstä, välittää innostusta uudelle sukupolvelle ja päivittää käsityksiä lähetystyön nykytilanteesta — mihin kuuluu välillä myös luutuneiden asenteiden ravistelua.
Kenen kieltä Jumala puhuu?
Vähemmistökielten asema on opiskeluajoista lähtien ollut Hannun sydämellä.
– Kristillisen yhteisön on mahdotonta juurtua kansan keskuuteen, jos ei voi käyttää kansankieltä, hän toteaa.
– Identiteettikysymys on iso: puhuuko Jumala meidän kieltämme?
Sopivasti, mutta ennalta sopimatta pariskunnan yhteiseen kantakahvilaan astelee Hannun puoliso Hazel, joka odottaa kuopusta kolmilapsiseen perheeseen. He tapasivat Englannissa Wycliffe Raamatunkääntäjien kurssilla ja työskentelivät sittemmin yhdessä myös Kamerunissa, joskin eri heimojen parissa.
– En ollut tajunnut, kuinka itsenäistä elämää eläviä kansanryhmiä siellä on, Hannu kertoo.
– Maantieteellisesti me olimme aika lähellä toisiamme, mutta siellä oli ihan eri kuninkaat ja systeemit eri kaupungeissa, Hazel lisää.
Tuntui siltä, kuin olisi astunut keskelle antropologian oppikirjan kuvausta historiallisesta kansanheimosta. Esi-isien palvonta, kirousten vaikutus ja henkiolentojen tapaaminen olivat arkipäivää.
Kristillisissä seurakunnissa käytiin vahvaa keskustelua identiteetistä kristittynä ja bamunkana.
– Tajusin, että nämä ihmiset ovat ne, jotka tässä yhteisössä vievät evankeliumia eteenpäin ja minä olen siellä vieraana, joka on tekemässä jotain tehtävää, Hannu valaisee.
Se tehtävä oli bamunkan kielen kirjoitusasun luonnos, joka valmistuikin tuolloin. Hannu oli kerännyt aineistoa äännetutkimusta varten paikalliselta Danielilta kyselemällä ja keskustelemalla tämän kanssa uudelleen ja uudelleen.
Pitkällistä projektia ihmetellyt mies oli ymmärtänyt työn merkityksen lopulta kirjoittaessaan ensimmäisiä sanoja omalla äidinkielellään.
– Ajatus siitä, että bamunkaa voisi kirjoittaa, oli varmasti niin etäinen. Kun aina oli opetettu siihen, että ei tämä ole sellainen oikea kieli, jota voi kirjoittaa, Hannu selittää.
Emme ole pikku-Kristuksia
Hannu arvelee, että hänen positiivisin vaikutuksensa kansanryhmän elämään olikin ystävyyssuhde Danieliin, josta tuli sittemmin koko bamunkan aikuislukutaitotyön koordinaattori. Tämä on hänelle tärkeä teema: korostaa paikallisten toimijoiden merkitystä ja pyyhkiä pois sädekehää lähetystyöntekijän pään päältä.
– Meille saattaa tulla lähetystyöstä sellainen kuva, että me olemme niitä aktiivisia hyväntekijöitä ja siellä on passiivisia vastaanottajia, Hannu pohtii.
Hän haluaa haastaa sekä itseään että muita tarkastelemaan asennettaan kriittisesti ja huomauttaa, etteivät heikossa asemassakaan elävät yhteisöt kaipaa holhoavaa asennetta. Tärkeämpää on nähdä ihmiset tasavertaisina ja toimia yhteisön voimaannuttamiseksi.
– Me emme ole mitään pikku-Kristuksia, jotka luopuvat ylemmyydestään ja menevät palvelemaan alempiaan, hän muistuttaa.
Toisaalta Hannu haluaa päivittää käsityksiä lähetystyöstä.
– Perinteinen tarina lähetystyöstä on 30 vuotta viidakossa yhden kansan parissa, hän mainitsee, vaikkei suinkaan aliarvioi pitkäjänteisen työn merkitystä.
Nykyään vain roolit ovat usein erilaisia, työtehtävät kohdennetumpia ja käännettävää löytyy muualtakin kuin viidakosta. Euroopassa esimerkiksi käännetään Raamattua viittoma- ja romanikielille.
– Ehkä ihmiset innostuisivat enemmän raamatunkäännöstyöstä, jos tietäisivät, millaista se todellisuudessa on, hän ehdottaa.
