Kirjoittanut
Nuoren Esteri Kurvisen kuvat, ompeluseurat, myyjäiset, kolehteja häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä ja juoksutempaus. Vain mielikuvitus on ollut rajana, kun evankelinen kansa on kerännyt rahaa rakkaalle lähetykselle.
Evankeliumiyhdistyksen ensimmäiset lähetystyöntekijät lähtivät Japaniin vuonna 1900. Varainkeruu Japanin-työtä varten oli kuitenkin alkanut jo pari vuotta aiemmin. 16-vuotiaan Esteri Kurvisen kuviakin kaupattiin jo puoltatoista vuotta ennen kuin hän astui laivaan, joka vei hänet nousevan auringon maahan.
Lähetyksen ensimmäisinä vuosikymmeninä varoja ”Jaappanin-lähetykselle” kerättiin esimerkiksi evankeliumi- ja lähetysjuhlilla, seuroissa ja ompeluseuroissa, myyjäisissä, häissä, hautajaisissa, kastejuhlissa, nimi- ja syntymäpäivillä ja kinkereillä.
Japanin-työlle tehtiin myös testamentteja ja yksityiset lähetyksen ystävät lahjoittivat joskus suuriakin summia. Sanansaattaja-lehdessä julkaistiin sivukaupalla lähetysvastuukeräysten kautta rahaa lahjoittaneiden nimiä ja lahjoitettuja summia.
– Olin itsekin paikalla 1950-luvulla Alastarolla, kun eräs maanviljelijä antoi Japanin-lähetykselle monta miljoonaa Toivo Rapelin [Evankeliumiyhdistyksen silloinen toiminnanjohtaja] puheen jälkeen, muistelee Evankeliumiyhdistyksen toiminnanjohtajana vuosina 1991–2005 toiminut professori Seppo Suokunnas lapsuuttaan.
– Summa vastasi muistaakseni leikkuupuimurin hintaa. Monet ihmettelivät, että hän halusi antaa lähetykselle näin paljon rahaa.
Lähetystyö, uusi uljas työmuoto, sai evankelisen kansan kukkaronnyörit heltiämään useammin kuin työ kotimaassa. Lähetysvaroja jouduttiinkin usein käyttämään kotimaantyön kulujen kattamiseksi. Esimerkiksi vuosina 1907–1916 lähetystyölle kerätyistä varoista 15–20 prosenttia käytettiin kotimaassa. Monet lahjoittajat ja jopa lähetit arvostelivat käytäntöä ja vaativat, että lähetysvarat tulisi tilittää lyhentämättömänä Japanin-työlle.
Sama keskustelu pulpahteli aika ajoin pintaan myös myöhempinä vuosikymmeninä.
– Minunkin johtajakauteni aikaan tästä puhuttiin, Suokunnas sanoo.
– Kaikki eivät ymmärtäneet, että lähetystyöstä tulee esimerkiksi toimisto- ja hallintokuluja myös kotimaassa, kun lähetystyöntekijöitä koulutetaan ja lähetetään. Lähetystyö on yhteistä työtä, jota tehdään kotimaassa ja ulkomailla.
Kohti lähetysmäärärahoja
Ensimmäiset viisikymmentä vuotta Japanin-lähetystä tehtiin siis pitkälti lähetysrakkauden sytyttämän evankelisen kansan varoilla. Paikallisseurakunnissa kerättiin jonkun verran kolehteja Lähetysseuran työn lisäksi myös Japanin-työlle.
– Mutta kuinka paljon, siihen on vaikea päästä käsiksi, harmittelee Suokunnas.
Esimerkiksi varhaisissa vuosikertomuksissa tulonlähteitä ei ole juurikaan yksilöity.
Hiljalleen Japanin-lähetys alkoi tulla hyväksytyksi myös kirkon ja sen johdon silmissä. Käänteentekevänä tapahtumana voidaan pitää Vihtori Savolaisen vihkimistä lähetyssaarnaajaksi vuonna 1928. Vihkimisen suoritti tällöin ensimmäistä kertaa piispa, Jaakko Gummerus. 1930-luvun kuluessa piispat vihkivät Japanin-työhön myös muita lähetyssaarnaajia.
Vuonna 1954 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon perustettiin Suomen kirkon lähetysasiain neuvottelukunta ja sen myötä Japanin-lähetys saavutti virallisen aseman kirkon tekemänä lähetystyönä ja tasavertaisena Suomen Lähetysseuran tekemän työn kanssa. Noin vuosikymmen myöhemmin, vuonna 1963, kirkolliskokous hyväksyi kirkkolain muutoksen, joka antoi seurakunnille oikeuden jakaa lähetystyölle talousarviomäärärahoja.
Seurakuntien lisääntynyt tuki vaikutti osaltaan siihen, että Sleyn työ laajeni Afrikkaan. Lähetystyö Keniassa alkoi vuonna 1970.
– Oli kyllä niitä, jotka pelkäsivät, että Japanin-lähetys jää uuden kentän myötä varjoon, mutta niin ei käynyt, eikä toiminnan laajentaminen Sambiaan tai Papua-Uudelle-Guineallekaan vaikuttanut asiaan. Japanin-lähetys kasvoi 1990-luvun lamaan asti, Seppo Suokunnas sanoo.
1970-luvun kuluessa nimikkolähettitoiminta löi läpi paikallisseurakunnissa ja moni Sleyn lähetystyöntekijä sai tukijakseen oman nimikkoseurakunnan – tai useampia.
– Näihin aikoihin alettiin myös kerätä enemmän kolehteja, pitää lähetyspiirejä ja järjestää myyjäisiä, joissa kerättiin rahaa Sleyn lähetystyölle paikallisseurakunnan nimissä.
– Kun seurakuntiin alkoi tulla lähetystoimikuntia, niihin hakeutui jäseniksi seurakuntalaisia, jotka olivat Sleyn työn ystäviä. Seurakunnan viikkotoimintaan saattoi kuulua useampia iltatilaisuuksia, joissa muistettiin lähetystyötä ja kerättiin sille varoja, Suokunnas muistelee.
Tärkeintä on lähetyskasvatus
Virkakysymys alkoi kirkossa vaikuttaa suhtautumiseen Sleyn lähetystyöhön hiljalleen 1990-luvun kuluessa ja voimakkaammin 2000-luvulle tultaessa.
– Jo minun aikanani Helsingin seurakuntayhtymä suunnitteli lähetysmäärärahojen pois ottamista. Valtuuston kokouksessa pitämäni puheenvuoron jälkeen päätös kuitenkin peruttiin, Suokunnas muistelee.
Parin viimeisen vuosikymmenen aikana on palattu lähemmäs sitä, mistä kaikki aikanaan alkoi. Nyt mietitään, millä tavoin varainkeruu voitaisiin järjestää, mikäli seurakuntien tuki tulevina vuosina syystä tai toisesta romahtaa.
– Sitten ollaan taas työn omien ystävien varassa, lähetysjohtaja Ville Auvinen sanoo.
Lähetystyötä tukemaan houkutellaan tulevina vuosina yhteisöjä ja yrityksiä.
– Esimerkiksi ulkomailta saattaisi löytyä yhteistyökumppaneita, jotka voisivat auttaa myös taloudellisesti.
Jos vuonna 1899 lähetyksen hittituote oli nuoren ja hehkeän Esteri Kurvisen kuva, 125 vuotta myöhemmin lähetystyötä tuetaan esimerkiksi erilaisin kampanjoin ja tempauksin. Viime vuosina on nähty esimerkiksi Läskit lähetykselle -laihdutustempaus sekä Run for Missions -juoksutapahtuma, jossa Sley voisi jatkossa olla Auvisen mielestä mukana näkyvämminkin.
Tärkeää on ennen kaikkea se, että nuori väki syttyy lähetykselle.
– Sekä nuorisotyötä että opiskelijatyötä varten pitää luoda uusi lähetyskasvatusstrategia, että työllämme olisi jatkossakin tukijoita enenevässä määrin.
